keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Veera Laitinen: Surunsyöjät

En ole ehtinyt viime aikoina kirjoittamaan kirja-arvioita samaa tahtia kuin mitä luen, joten tulen jatkossa kirjoittamaan kavennettuja versioita kirja-arvioista tai vielä pienempiä ns. miniarvioita. (Aika näyttää tulenko muuttamaan arviointityyliäni tähän suuntaan pysyvästi.) Kavennetut kirja-arviot tulevat koostumaan pelkästä arvio-osuudesta eli niistä on karsittu pois mm. kirjan juoni, lukunäytteet ja mahdollisesti myös linkit lisätietoihin yms. Edellä mainittujen kanssa säätämiseen ja pelaamiseen minulla menee helposti kaksinkertainen aika verrattuna itse arvion kirjoittamiseen!

Sitten asiaan eli Veera Laitisen Surunsyöjät-romaaniin, joka on viisiosaiseksi kasvavan kirjasarjan aloitusosa. Tarina on valitettavan tuttu ja kliseinen teemoiltaan (uusi poika tulee kouluun, tyttö rakastuu, ollako vai eikö olla -pähkäilyä, riitoja, sovintoja, väärinkäsityksiä ja tietenkin Suuri Salaisuus...), mutta silti erittäin mukaansatempaiseva. Paikoitellen teksti oli häiritsevän kömpelöä (samaa toistavia lauseita ja joitakin juonellisia epäloogisuuksia), mutta kirjailijan ikä (synt. -97!) huomioiden on tällainen sivuseikka helppo antaa anteeksi.

Nuoren teini-ikäisen päähenkilön näkökulman kuvaaminen on uskottavaa, kuka osaisikaan paremmin kuvata teinin sielunmaisemaa kuin teini itse! Tosin se aiheutti myös hieman puistatusta, sillä en voinut sietää päähenkilön "teiniyttä" mielenailahteluineen saati sitten samaistua häneen. Ärsyttävä tyyppi! ;) Minua myös hieman häiritsi kirjan tapahtumien sijoittaminen amerikkalaiselta kuulostavaan pikkukaupunkiin ja henkilöiden nimeäminen tämänmukaisesti. Miksei tapahtumat voineet sijoittua Suomeen? (Vai onko kenties tavoitteena USA:n kirjamarkkinat?)

Näin nuoreksi esikoiskirjailijaksi Veera Laitinen kirjoittaa todella hyvin, teksti on rikasta ja tarina mielenkiintoinen. Pidin myös tästä uudesta paranormaalien olentojen tyypistä eli surunsyöjästä, jonka synty oli kivasti keksitty. Pientä huvitusta aiheutti, kun huomasin kirjalijan tykkäävän käyttää adjektiiveja. Paljon. Esim. kirjan miespäähenkilön ylivertaisen komeaa ulkonäköä kuvattiin noin yhden sivun verran... ;) Mutta ei siinä mitään, oli helppo nähdä henkilö elävänä mielessä, kun noin tarkasti kuvailtiin. Kirjassa oli myös samaiseen komistukseen liittyviä kutkuttavia suutelukohtauksia melko paljon (romantikoille tiedoksi!)...

Kirja parani koko ajan edetessään ja kävi suorastaan kihelmöivän jännittäväksi loppua kohden. Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa ja nuoressa kirjailijassa eittämättä tapahtuvaa kehitystä. Onko Suomi saanut uuden lupaavan lahjakkuuden fantasiakirjailijoiden joukkoon? Minä uskon niin. :)

Laitinen, Veera: Surunsyöjät
Ivan Rotta et Co, 2011, 253 sivua, ISBN 978-952-5974-00-3

Surunsyöjät-sarja:
1. Surunsyöjät (2011)
2. Amethystin vangit (ilmestyy 15.8.2012)

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kiersten White: Paranormaali - Paranormaali 1

Allekirjoittaneella oli alkuvuodesta oikea paranormaalin romantiikan putki! (Aivoni suorastaan huusivat vaihtelua kuivahkoista tenttikirjoista...) Tähän tarpeeseen löytyi helpotusta näistä nuorten fantasiakirjoista: Paranormaali, Surunsyöjät ja Punaiset tulppaanit! Kyseiset kirjat ajoivat hyvin asiansa aivokarkkina, mutta vähän sellainen teiniangstiyliannostus kyllä tuli viimeistään kolmannen kirjan kohdalla... :D

Mutta asiaan... Aloitan ylivoimaisesti parhaimmasta ja raikkaimmasta uudesta tuttavuudesta, nimittäin Kiersten Whiten esikoiskirjasta Paranormaali. Paranormaali kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, joka asuu KPHV:n (Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston) keskuksessa ja tekee samalla töitä kyseiselle virastolle. Evien erikoiskykynä on nimittäin nähdä paranormaalien olentojen lumouksen läpi ja Evien päivät kuluvatkin kaikenlaisia paranormaaleja etsiessä ja vangitessa apunaan etälamautin nimeltä Ella. ;) Eräänä päivänä KPHV:n keskukseen murtautuu salaperäinen "Vesipoika" Lend. KPHV vangitsee Lendin kuulusteluja varten ja kaikki oppivat pian, että Lend on jonkinlainen muodonmuuttaja, joka pystyy omaksumaan kenen tahansa ulkomuodon aina puheääntä myöten. Mutta sitten KPHV:ssa huomataan, ettei vesipoika ole heidän ainut ongelmansa, vaan joku tappaa kylmäverisesti paranormaaleja olentoja.

Myös Eviellä on omat ongelmansa hänen kamppaillessaan aikamoisten identiteettikriisien kanssa. Hänen lapsuutensa on osin hämärän peitossa ja rikkonainen. Koska Evie on viimeiset kahdeksan vuotta ollut sidottuna KPHV:lle työskentelyyn (KPHV on suorastaan kuin perhe hänelle), hän on jäänyt paitsi kaikesta normaalista teinityttöjen elämään kuuluvasta. Evie huomaa itsessään uuden pelottavan ominaisuuden, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman normaaliutensa. Yksinäisyydessään ja turhautuneisuudessaan hän kokee Lendin seuran kiinnostavana ja piristävänä ja huomaa pian uteliaan kiinnostuksensa poikaa kohtaan muuttuneen joksikin syvemmäksi...

Kirjassa esiintyi ilahduttavan paljon erilaisia yliluonnollisia otuksia nykyään jo suorastaan tavallisilta tuntuvien vampyyrien ja ihmissusien lisäksi. Nykytrendiä vampyyristä romanttisena ja seksikkään jumalaisena yliolentona ravisuteltiin kirjassa ihan kiitettävästi. Minusta kirjan keijut olivat mielenkiintoisia tyyppejä, vaikka ne kuvattiinkin varsin epäluotettavina, itsekkäinä ja vähän pelottavinakin olentoina. Evien entinen keijupoikaystävä Reth toimi tästä hyvänä esimerkkinä ahdistellessaan Evietä vähän väliä. Minusta Reth oli jotenkin lumoava tyyppi (yksi lemppareistani!) kyseenalaiselta vaikuttavasta käytöksestään huolimatta. Jaksan kuitenkin uskoa, ettei hän voi olla oikeasti niin paha kuin Evie kirjassa luulee. Toivon, että jatko-osissa on lisää Rethistä keijuista... ;)

Pidin kirjan henkilöhahmoista paljon. Evien lisäksi myös sivuhenkilöissä oli paljon kiinnostavia persoonia, kuten Evien paras ystävä merenneito Alisha ja viraston pomo ja Evien "äidinkorvike" Raquel. Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat sen viihdyttävyys ja ihanan valloittavan kevyt huumori! Esimerkkinä tästä Raquelin kymmenet erityyppiset huokaukset ja hauskasti kieli poskella nimetyt kappaleet (kuten "Oih, pure minua"), jotka tosin toimivat ehkä englanniksi herkullisemmin.

Paranormaalin tarina oli mielenkiintoinen ja koukuttava, vaikkakin on myönnettävä, että juoni oli paikoitellen todella arvattava. Kirjan nopeatempoisuus teki lukemisesta kevyttä, mutta välillä tuntui, että vauhti oli omaan makuuni ehkä liiankin nopea. Myös "teinimeininki" paistoi paikoin vähän liikaa, mutta jo yllä mainitsemani huumori pelasti paljon. Ehdoton plussa myös siitä, että kirjassa oli juuri sopivan tyylikkäästi romantiikkaa menemättä yhtään överiksi.

Vähän sellainen kevyt olo tästä jäi, mutta tällaisia viihdyttäviä aivot narikkaan -kirjoja kyllä kaipaa aina silloin tällöin luettavakseen! :) Tarina jätti mukavasti joitakin kysymyksiä vielä avoimeksi, joten jatko-osiin on ehdottomasti tutustuttava! :)

Näyte sivulta 7 (kirjan alku):

"Hetkinen - mitä sinä - Sinähän haukottelit!" Vampyyri oli nostanut käsivartensa pään yläpuolelle klassiseen Dracula-asentoon, mutta nyt ne valahtivat alas kylkien viereen. Hän veti häikäisevän valkoiset kulmahampaansa takaisin piiloon huultensa taakse. "Mitä, eikö uhkaava kuolema ole sinusta tarpeeksi jännittävää?"
    "Äh, älä viitsi murjottaa. Mutta voi taivas tuota taaksepäin sliipattua tukkaa. Mikä klisee! Ja kalpea iho ja musta viitta, huh. Mistä sinä olet ylipäätään saanut tuon kaavun, naamiaispukuliikkeestäkö?"
    Hän suoristautui täyteen pituuteensa ja mulkoili minua jäätävästi. "Minä aion imeä hengen sinun kauniista valkoisesta kaulastasi."
    Huokaisin. Inhoan vampyyrikeikkoja.

White, Kiersten: Paranormaali
(Paranormalcy, 2010)
Gummerus, 2011, 342 sivua, ISBN 978-951-20-8595-8
Suomentanut Terhi Leskinen   

Paranormaali-sarja:

1. Paranormaali (Paranormalcy)
2. Yliluonnollisesti (Supernaturally)
3. Loputtomasti (Endlessly)

Lisätietoa: kirjailijan kotisivut, kirja Adlibriksessä
Blogeissa: mm. Katinkan kirjasto, Luettuja maailmoja, Kirjamielellä, Saraseenin maailma

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjasta sain ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi haastetta täyttyi samalla kertaa. Ensinnäkin se sopi scifi-haasteen kategoriaan "hullu tiedemies" ja toiseksi minulla on ollut menossa tällainen epävirallinen minihaaste vähän niin kuin taustalla jo pitemmän aikaa, nimittäin Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan kauhuklassikoiden lukeminen.

Lukukokemustani laimensi alusta alkaen ehkä se, että tiesin skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kirjan perusidean entuudestaan, vaikka lukukerta olikin ensimmäinen. (Ovathan Jekyll ja Hyde hyvän ja pahan käsitteinäkin jo itsessään muodostuneet klassikoksi!)

Kiltti ja hyvätapainen tiedemies, tohtori Jekyll, tekee laboratoriossaan kokeita ja herättää ystävissään kummastusta veljeilemällä ilkeän herra Hyden kanssa, joka kylvää kauhua Lontoon kaduilla. Odotin jostain syystä, että tarinan kertoisi Jekyll itse, mutta tapahtumia seurattiinkin ulkopuolisen silmin. Arvoitus ratkesi pala palalta sen mukaan, miten eräs tohtori Jekyllin ystävistä, lakimies herra Utterson, alkoi arvoitusta selvittämään.

Kirjan rakenne ei ollut oikein minun mieleeni. Lopussa oleva Jekyllin selonteko oli hieman raskasta ja suorastaan paatoksellista luettavaa. Se harmitti, että aluksi kirjassa annettiin lukijalle informaatiota varsin verkkaiseen tahtiin ja lopussa sitten kaadettiin kaikki kerralla niskaan. Kirjan tärkeimmän pointin (pahuus vs. hyvyys ihmisessä) käsittely kärsi em. asian takia hieman.

Itse olisin pitänyt enemmän siitä, jos koko tarina olisi kerrottu Jekyllin näkökulmasta. Siitä olisi voinut saada psykologisesti erittäin mielenkiintoisen jännitystarinan. Nyt lukukokemus jäi varsin pliisuksi ja yllätyksettömäksi. Harmi, sillä tuosta mielenkiintoisesta hyvyys/pahuus-teemasta olisi voinut saada niin paljon enemmän irti. Olisin odottanut myös pituuden puolesta "suurempaa" tarinaa, sillä nyt kirja oli harmittavan lyhyt.

Näiden vanhojen klassikoiden arvostelu on aina jotenkin turhauttavaa, koska pääsääntöisesti en ole pitänyt niistä ja ne ovat tuntuneet jääneen jo pahasti ajan jalkoihin. Samalla niitä kuitenkin myös väkisinkin kunnioittaa, sillä nämä kirjat ovat olleet kuitenkin eräänlaisia tienluojia omana aikanaan. 

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on muuten tähän asti lukemistani kauhuklassikoista jotenkin nykyaikaisimman tuntuinen eikä siinä ole samalla tavalla 1800-luvun "kankeutta" kuin esim. Draculassa tai Frankensteinissa paikoitellen on.

Näyte sivulta 24:

    Sopivasti herra Uttersonin asunnon lähettyvillä olevan kirkon kellot löivät kuudesti, ja yhä vain hän pohti ongelmaansa. Tähän saakka se oli koskettanut vain hänen älyllistä puoltaan, mutta nyt se oli temmannut mukaansa tai pikemminkin kahlinnut myös hänen mielikuvituksensa. Hänen maatessaan unettomana yön ja verhotun huoneen pimeydessä liukui herra Enfieldin kertomus hänen sielunsa silmien ohi valaistuna kuvanauhana. Hän näki nukkuvan kaupungin valtavan lamppumeren, nopeasti kävelevän mieshahmon, lääkärin luota juoksevan tyttösen. Sitten - törmäys, ja tuo ihmispaholainen polki tytön jalkoihinsa jatkaen matkaansa tämän huudoista välittämättä.

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

(The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1886)
Otava, 2007, 122 sivua, ISBN-13: 978-951-1-21604-9
Suomentanut Erkki Haglund

Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1911 nimellä Salaperäinen ovi.

Lisätietoa: Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa
Blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjoja teehuoneessa