Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjasta sain ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi haastetta täyttyi samalla kertaa. Ensinnäkin se sopi scifi-haasteen kategoriaan "hullu tiedemies" ja toiseksi minulla on ollut menossa tällainen epävirallinen minihaaste vähän niin kuin taustalla jo pitemmän aikaa, nimittäin Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan kauhuklassikoiden lukeminen.

Lukukokemustani laimensi alusta alkaen ehkä se, että tiesin skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kirjan perusidean entuudestaan, vaikka lukukerta olikin ensimmäinen. (Ovathan Jekyll ja Hyde hyvän ja pahan käsitteinäkin jo itsessään muodostuneet klassikoksi!)

Kiltti ja hyvätapainen tiedemies, tohtori Jekyll, tekee laboratoriossaan kokeita ja herättää ystävissään kummastusta veljeilemällä ilkeän herra Hyden kanssa, joka kylvää kauhua Lontoon kaduilla. Odotin jostain syystä, että tarinan kertoisi Jekyll itse, mutta tapahtumia seurattiinkin ulkopuolisen silmin. Arvoitus ratkesi pala palalta sen mukaan, miten eräs tohtori Jekyllin ystävistä, lakimies herra Utterson, alkoi arvoitusta selvittämään.

Kirjan rakenne ei ollut oikein minun mieleeni. Lopussa oleva Jekyllin selonteko oli hieman raskasta ja suorastaan paatoksellista luettavaa. Se harmitti, että aluksi kirjassa annettiin lukijalle informaatiota varsin verkkaiseen tahtiin ja lopussa sitten kaadettiin kaikki kerralla niskaan. Kirjan tärkeimmän pointin (pahuus vs. hyvyys ihmisessä) käsittely kärsi em. asian takia hieman.

Itse olisin pitänyt enemmän siitä, jos koko tarina olisi kerrottu Jekyllin näkökulmasta. Siitä olisi voinut saada psykologisesti erittäin mielenkiintoisen jännitystarinan. Nyt lukukokemus jäi varsin pliisuksi ja yllätyksettömäksi. Harmi, sillä tuosta mielenkiintoisesta hyvyys/pahuus-teemasta olisi voinut saada niin paljon enemmän irti. Olisin odottanut myös pituuden puolesta "suurempaa" tarinaa, sillä nyt kirja oli harmittavan lyhyt.

Näiden vanhojen klassikoiden arvostelu on aina jotenkin turhauttavaa, koska pääsääntöisesti en ole pitänyt niistä ja ne ovat tuntuneet jääneen jo pahasti ajan jalkoihin. Samalla niitä kuitenkin myös väkisinkin kunnioittaa, sillä nämä kirjat ovat olleet kuitenkin eräänlaisia tienluojia omana aikanaan. 

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on muuten tähän asti lukemistani kauhuklassikoista jotenkin nykyaikaisimman tuntuinen eikä siinä ole samalla tavalla 1800-luvun "kankeutta" kuin esim. Draculassa tai Frankensteinissa paikoitellen on.

Näyte sivulta 24:

    Sopivasti herra Uttersonin asunnon lähettyvillä olevan kirkon kellot löivät kuudesti, ja yhä vain hän pohti ongelmaansa. Tähän saakka se oli koskettanut vain hänen älyllistä puoltaan, mutta nyt se oli temmannut mukaansa tai pikemminkin kahlinnut myös hänen mielikuvituksensa. Hänen maatessaan unettomana yön ja verhotun huoneen pimeydessä liukui herra Enfieldin kertomus hänen sielunsa silmien ohi valaistuna kuvanauhana. Hän näki nukkuvan kaupungin valtavan lamppumeren, nopeasti kävelevän mieshahmon, lääkärin luota juoksevan tyttösen. Sitten - törmäys, ja tuo ihmispaholainen polki tytön jalkoihinsa jatkaen matkaansa tämän huudoista välittämättä.

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

(The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1886)

Otava, 2007, 122 sivua, ISBN-13: 978-951-1-21604-9

Suomentanut Erkki Haglund

Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1911 nimellä Salaperäinen ovi.

Lisätietoa: Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjoja teehuoneessa  

H. G. Wells: Maailmojen sota

"Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä. Vaaralle, joka saattaisi uhata ihmistä hänen omaa planeettaansa vanhemmista maailmoista, ei kukaan uhrannut ajatustakaan, tai parhaassakin tapauksessa piti elämän esiintymistä niissä epätodennäköisenä tai mahdottomana." (s. 7-8)

Tekijä: Wells, H. G.
Teos: Maailmojen sota
Alkuperäisteos: The War of the Worlds (1898)
Kustantaja: Tammi
Painos: 2. painos, 2005
Suomennos: Matti Kannosto
Sivuja: 223
ISBN 951-31-3373-7

Tämä H. G. Wellsin Maailmojen sota oli minulle hämmentävä lukukokemus ja tuskastelin ekan sadan sivun aikana, että miten saan tästä aikaiseksi kirja-arvion, koska tuntui, etten pidä kirjasta ollenkaan. Olihan kyseessä science fictionin klassikko(!), joten odotukseni olivat korkealla ja olisin niin kovasti halunnut pitää tästä.

Kirja kertoo siis marsilaisten Maan valloituksesta, mikä ikävä kyllä paljastetaan lukijalle heti kirjan alussa, joten sen puoleen mitään epäselvyyttä (eikä sen takia valitettavasti jännitystäkään) juonen suhteen ollut. Kirja on kirjoitettu uutisraporttimaiseen tyyliin, mikä aiheuttaa sen, että tarinan minäkertoja jää varsinkin tarinan alkupuolella jotenkin etäiseksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi.

Ensimmäiset 35 sivua luin kiinnostuneena, mutta sitten alkoi keskittyminen herpaantumaan pahasti ja tätä jatkui noin sivulle 100 asti. Tässä syitä: ensinnäkin tuntui, että tarina alkoi junnaamaan paikallaan ja sivutolkulla seurasi kuvailua, kuvailua ja kuvailua marsilaisten hyökkäyksistä sinne ja tänne. Erityisen raskaaksi tämän teki, että kirjassa esiintyi mielestäni aivan liikaa englantilaisten eri kaupunkien, paikkojen ja katujen nimiä. Ne unohti nopeasti, kun niihin ei ole itsellä mitään kosketuspintaa ja mielikuvaa todellisessa elämässä. Tämä oli hyvin nukuttava vaihe lukemisessa ja käytinkin tätä kirjaa sumeilemattomasti hyödyksi takuuvarmana "nukutuskirjana" illalla sängyssä.

Maailmojen sodan lukujen nimet (joihin usein kirjoissa kiinnitän huomiota) olivat kökköjä ja yksinkertaisia. Sopivat toki yksiin tuon uutisraporttimaisen tyylin kanssa. Vai mitä mieltä olette näistä: "Miten pääsin kotiin", "Mitä näin Weybridgen ja Sheppertonin tuhosta", "Mitä Surreyssa oli tapahtunut" jne. Hassu tyyli näin nykylukijan perspektiivistä.

Kirjan toinen osa (alkaen sivulta 141) oli huomattavasti parempi. Uutisraporttimaisuus hieman hälveni ja tarinaan tuli kiinnostavuutta ja sitä kaipaamaani vaaran/jännityksen tuntua, kun kertojaäänen raportointi muuttui henkilökohtaiseksi selviytymistaisteluksi. Viime metreille asti mietin, miten tarinassa tulee käymään, kun sivut vain vähenivät eikä perinteisestä loppukliimaksista ollut tietoakaan. No, tulihan se loppuratkaisu nopeasti ja yllättäen. Tosin jätti hieman hölmistyneen tunteen myös. Tässäkö se oli?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi hyvin kaksijakoinen fiilis. Tämä teos ei jättänyt halua lukea kirjaa uudestaan, mutta kirjailijan muihin teoksiin (kuten Aikakone) voisin joskus tutustua. En kuitenkaan kadu, että luin kirjan, koska nyt tiedän missä scifin juuret ovat ja mistä on lähetty aikanaan liikkeelle science fiction -kirjallisuudessa.

Lisätietoa: kirjailijasta Wikipediassa ja kirjasta Tammen sivuilla

Kesän muita luettuja (Rafaelin enkeli, Mies taskussa, Kylmäveristen klubi ja H. P. ja liekehtivä pikari)

En tehnyt kaikista kesän aikana lukemistani kirjoista kirja-arvioita, vaan julkaisen niistä nyt tällaiset pienet miniarviot.

Tuija Lehtinen

Teini-iässä tuli luettua paljon Lehtisen kirjoja ja erityisesti hänen 80-luvun aikuistenromaaninsa ovat jääneet mieleen mukavina romantiikkaa sisältävinä kirjoina. Nyt kesällä tartuin monen vuoden tauon jälkeen kahteen kirjaan, jotka edustavat Lehtisen tuoreempaa (2000-luvun) tuotantoa, sillä ajattelin niiden sopivan hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.

Rafaelin enkeli, Otava 2003

Tämä oli pettymys. Kirja keskittyi lähinnä nuoren naisen itsenäistymis- ja elämänmuutostarinaan (ärsyttävän tuttu kaava), eikä romantiikkaa, sutinasta puhumattakaan, ollut juuri nimeksikään. Positiivisia puolia olivat keveys, helppolukuisuus ja huumori eli melkein onnistui viihteellisenä kesäkirjana.

Mies taskussa, Otava 2007

Tämä kirja täytti odotukseni paremmin. Juonikuvio tempaisi heti mukaansa kaikessa älyttömyydessään (päähenkilö joutuu sukulaistensa vedonlyönnin kohteeksi ja hänen on löydettävä itselleen mies tiettyyn ajankohtaan mennessä). Tämä kirja tarjosi huumorin lisäksi myös romantiikkaa ja sutinaa ihan mukavasti. Tosin juoni oli valitettavan arvattava.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Gummerus 2010, suomentanut Sari Kumpulainen

Tässä kesäkirjassa oli menoa ja meininkiä ehkä vähän liikaakin ainakin väkivallan ja Sookie-paran verenvuodatuksen osalta. Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa seurata Ericin ja Sookien välistä eroottista jännitettä, joka tv-sarjassa on paljon laimeampana. Tämä Sookie Stackhouse -sarjan kolmas osa loppui mielestäni oudosti ja vähän töksähtäen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi 2001, suomentanut Jaana Kapari

Olen Pottereiden suhteen tällainen ns. myöhäisherännäinen eli vasta näin 30 ikävuoden kynnyksellä aloitin sarjan lukemisen. (Joskus supersuosittu sarja saa minussa aikaan vastareaktion, jolloin ei huvitakaan tutustua siihen.) Olen tykännyt kovasti Pottereista tähän asti ja mielestäni ne sopivat aikuisellekin lukijalle. Tämä sarjan neljäs kirja Liekehtivä pikari oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kohdalla ajattelin, että vähempikin sivumäärä olisi riittänyt ja paljon olisi voitu jättää pois tarinan siitä pahemmin kärsimättä. Potter-kirjojen (kuten tämänkin osan) vahvuutena on kuitenkin hyvä tarina, hullunkuriset otukset, huumori, jännitys ja koko se kiehtova taikamaailma.