Katri Kirkkopelto: Piki

Kirkkopelto, Katri: Piki. Lasten Keskus, 2016, ISBN 978-952-288-374-2

Tarkoitukseni on lukea kaikki viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat, koska mielestäni laadukas lasten- ja nuortenkirjallisuus ei saa koskaan liiaksi huomiota, jonka se kuitenkin ansaitsisi!

Ekana lukupinossani oli tämä Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama lasten kuvakirja nimeltä Piki. Kirja kertoo kiusaamisesta ja ryhmän ulkopuolelle jättämisestä. Lisäksi siinä käsitellään ystävystymistä ja tunteiden ilmaisemista. Tärkeitä suuria aiheita kaikki! Näin pienen lapsen äitinä aihe koskettaa ja huolettaa syvästi, joten on hienoa, että siitä kirjoitetaan edelleen, vaikkei mikään uusi aihe kirjallisuudessa olekaan.

Ensin on kehuttava miten taitavasti ja kauniisti tämä kirja on kuvitettu! Kirkkopellon piirrostyyli on upea ja upposi minuun kuin veitsi voihin. Pikin ja hänen vanhempansa hahmot ovat todella sympaattisen näköisiä karvaisia otuksia, mitä ikinä he sitten ovatkaan lajiaan. Erityisen koskettava on kuva Pikistä itkemässä lohduttavan "Ison" sylissä. Ison katse on siinä niin rakastava ja lempeä, että lukijakin suorastaan tuntee halauksesta välittyvän lämmön. Mielenkiintoinen valinta muuten, että Pikin vanhempi on kirjassa nimeltään vain Iso, ei siis äiti tai isä tms. sukupuolimääritelty nimitys. Tämä luo kuvan turvallisesta ja välittävästä vanhemmasta tai läheisestä, jonka sukupuolella ei ole merkitystä. Hyvin tätä päivää.

Tarina on koskettava ja uskottava. Päähenkilö Pikin ja muiden olentojen tunteisiin on varmasti jokaisen lukijan helppo samaistua. Ehkä tämä tarina auttaa pientä lukijaa, joka on joskus näitä vaikeita asioita kohdannut, käsittelemään tunteitaan ja voittamaan pelkonsa, sekä kohtaamaan muut kanssaeläjät. Ehkä tarina myös antaa ajattelemista jokaiselle, joka on joskus itse syyllistynyt kiusaamiseen tai porukan ulkopuolelle jättämiseen. Vanhemmalle se voi antaa esimerkin miten asiaa voisi käsitellä ja ottaa esiin lapsen kanssa.

Ainoa ajatukseni kirjan lopussa oli: voi harmi, nyt se loppui jo! Haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan vielä joskus omalle lapselleni, kun hän on vähän vanhempi (nyt vasta vuoden). En ihmettele, että tämä teos oli valikoitunut Finlandia-ehdokkaaksi. Lopuksi on sanottava, että vahvan upean kuvituksen lisäksi myös teksti oli rikasta ja sisälsi hauskoja ilmaisuja! Vai mitä mieltä olette esimerkiksi tästä: "Minullakin on joskus pöljäruuvi irti, ja silloin teen töllöntöitä."

Tähdet: 4,5
 
Tällä kirjalla osallistun seuraaviin haasteisiin:
Helmet: 22. kuvitettu kirja
Goodreads: 4. A title that doesn`t contain the letter "E"
Popsugar: 30. A book with pictures

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

"Valomerkki palauttaa meidät todellisuuteen. Vielä hetki sitten ihmisten ympärillä oli utuinen hämärä, ja kaikki näyttivät ihanilta. Raaka kattovalo paljastaa totuuden: kasa takkutukkaisia kännikaloja.
   Joku huomaa laskuhumalan alkaneen ajat sitten. Toisen päätä särkee; tulee äitiä ikävä. Kolmas saa pakkomielteen löytää vielä yksi baari, joka on auki. Hyvä juttu jää kesken ja sänkykumppani iskemättä. Valomerkin jälkeen on paha marssia kenenkään eteen kysymään: "Meille vai teille?" Kysyjä antaa itsestään epätoivoisen vaikutelman. Kysymyksen kohde tuntee itsensä jämäksi, mitä hän onkin. Ei tule kauppoja." (s.7-8)

Härkönen, Anna-Leena: Takana puhumisen taito. Kirjakauppaliitto 2014. 156 sivua. ISBN 978-952-67705-2-9.

Anna-Leena Härkönen on eräs pitkäaikaisimmista suosikkikirjailijoistani. (Seikka, joka ei blogistani ilmene, koska suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut ennen tämän blogin syntymistä.) Lisäksi hän on hemmetin mielenkiintoinen persoona, jonka haastatteluja ym. esiintymisiä olen seurannut aina ilolla! Tämä pakinakokoelma Takana puhumisen taito on julkaistu vuonna 2014 Kirjan ja ruusun päivän kampanjakirjana.

Luen hyvin harvoin novelleja ym., mutta taas huomasin kuinka kivoja tällaiset lyhyet tarinat ovat, koska niitä voi lukea hyvinkin pienissä pätkissä omien lukubreikkien sallimissa rajoissa. Kokoelma sisältää 32 pakinaa, joista suurimmasta osasta pidin. Härkönen kertoo paljon tapahtumia omasta ja tuttavapiirinsä elämästä, minkä ansiosta lukukokemus olikin kuin olisi hyvän kaverin tarinointia yön pikkutunneilla kuunnellut. Itse asiassa välillä ihmetytti kuinka avoimesti Härkönen mainitsi kavereitaan ja ystäviään nimeltä ja usein vähemmän mairittelevaan sävyyn. Toivon mukaan ja todennäköisesti nimet ovat vaihdettuja yksityisyydensuojan takaamiseksi tai Härkösellä ei ole kohta kavereita...

Ihailin taas miten tarkkanäköisesti Härkönen kuvaa ihmisiä ja aikamme ilmiöitä! Moni pakinoiden oivalluksista osui ja upposi ainakin tähän lukijaan. Aiheet käsittelivät mm. somea, hymiöiden käyttöä, miesten ja naisten välisiä eroavaisuuksia ja eroamista, vanhempien ja lasten konflikteja ja vanhenemista. Itse pidin kovasti esim. seuraavista:

Valomerkki (tarkkanäköistä kuvausta ihmisten toiminnasta valomerkin aikaan)
Hyvää syntymäpäivää! (syntymäpäivien vietosta aikuisiällä, sai taas hörähtelemään, kun on niin tuttua)
Takana puhumisen taito (viiltävän tarkkanäköistä kuvausta selän takana puhumisesta ja juoruilusta)
Hymiö (viestittelyistä, hymiöistä ja väärinkäsityksistä, kovin tuttua itsellenikin tyyliin "tarkoittiko tuo nyt jotain pahaa, kun se ei laittanut viestin perään hymynaamaa?") 
Entä jos puutarhanhoito ei kiinnosta? ("Älä hanki puutarhaa." Tämä oli paras!)
Revontulien pointti (ihmisten tyhmyydestä, kaikista pakinoista filosofisin ja sai hymähtelemään)
Jono (kukapa meistä ei olisi joskus kokenut jonottamisen tuskaa)
Työtarjous (päättymätön terassiprojekti Härkösen omasta elämästä, hulvattoman hauska!)
Kuppi suklaata (käytöstavoista, sai hörähtelemään)

Välillä minua nyppi Härkösen negatiivisuus ja kyynisyys. Vähän niin kuin se kaveri, joka aina valittaa kaikesta, tiedätte varmaan tyypin. Tehokeinona negatiivisuus siellä täällä on jees, mutta näin isossa kokoelmassa siihen alkaa myös tympääntyä. Jotkut Härkösen esille tuomat "ongelmat" ei ainakaan itselleni ole ongelmia ollenkaan ja niistä teksteistä jäikin vähän sellainen tekemällä tehdyn maku. Esim. Lentokenttäpelko, Matkaopas avautuu, Ehdottomasti kielletty, Kosto (itse pidän kostamista epäkypsänä toimintana, joten ei kolahtanut) ja Niksi-Sirkka (tekemällä tehty).

Aluksi ihmettelin miksi juuri Takana puhumisen taito on nostettu koko kokoelman nimeksi, mutta loppua kohden sekin alkoi luullakseni minulle avautumaan: Härkönen puhuu pakinoissaan varsin paljon pahaa muista! ;) Tämä viihdyttävä kirja oli nopeasti luettu ja sai kaipaamaan lisää Härköstä. Suosittelen herkullisena välipalakirjana!

Tähdet: ***½

Lisätietoa: Härkönen Wikipediassa.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007)

WSOY, 336 sivua, ISBN 978-951-0-33956-0

Luettu: 21.1.2014

Miina Supisen kertomus Siloloiden hullunkurisesta perheestä kutkutti nauruhermojani oikein urakalla! Herkullisuus on se sana, joka kuvaa hyvin sekä tekstiä että muutamia tarinallisia oivalluksia kirjassa. Juoni yllätti jatkuvasti ja loppua kohden se kävi suorastaan jännittäväksi, kun ns. silmukka kiristyi ja huolellisesti rakennettu korttitalokulissi alkoi horjua. Mutta mistä tämä kirja kertoo? Lukemisen jälkeen jäi vähän hölmistynyt olo, että mikä tämän teoksen punainen lanka oli? Lihallisuus ja fyysisyys ovat hyvin esillä kirjassa mm. Silmu-pojan kuntosalitreenauksen ja Astra-tyttären sm-seksikokeilujen muodossa. Kirjassa on kekseliäästi nimetyt luvut, joista hyvin jäi karmivuudessaan mieleen luku nimeltä "vapaat kädet" (s.132-134). Jännä kirja, liippasi vakavia ja ahdistavia teemoja, mutta onnistui samalla olemaan erittäin viihdyttävä, hauska ja nopealukuinen. Lopussa tulikin harmistus kirjan päättymisestä, sillä mielelläni olisin lukenut lisää!

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko (1973)

Luettu 18.10.2013

Tämä oli sellainen söpö ja sisäsiisti mainostoimistomaailmaan sijoittuva perusdekkari, jonka kohdalla ei tarvitse pelätä verta ja suolenpätkiä. Tosin myös jännityselementit jäivät aika vähäisiksi, eikä murhaajakaan oikein yllättänyt (+ hänen murhamotiivinsa jäi todella kevyeksi ja epäuskottavaksi). Kirja oli kevyt ja nopealukuinen (sivuja 188) ja siinä oli muutamia mukavia yksityiskohtia, kuten tapahtumien sijoittuminen 1970-luvulle. Vaikken olekaan itse elänyt kyseisellä vuosikymmenellä, niin mm. jatkuva sisäkessuttelu, samettihousut ja -haalarit, Peyton Place ja Danny ovat tuttuja 70-luvun elementtejä esim. omien vanhempien kertomana. Toinen kiva jekku kirjassa oli värien käyttö teemana. Esim. luvut oli nimetty ja henkilöt kuvattu värien mukaan. Jotain symppistä tässä keveydestään huolimatta oli ja voisin kuvitella lukevani Pakkasen kirjoja toistekin ns. välipalakirjoina.

Reko Lundán: Aina joku eksyy

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1999)

näytelmä

Luettu 8.10.2013

Ensimmäinen ajatukseni lukemisen jälkeen: olipa KOM-teatterille tyypillinen näytelmä! Kirosanoja ja alapääjuttuja, huumoria ja "sekoilua". ;) Olen vähän kyllästynyt kyseiseen tyyliin ja siksi em. asiat jopa ärsyttivät ja tuntuivat päälleliimatuilta. Vaikka näytelmä oli kevytlukuinen, se käsitteli vakavia asioita, kuten miten alkoholismi vaikuttaa perhesuhteisiin ja miten menneiden sukupolvien kokemukset vaikuttavat myöhempien sukupolvien elämään vielä vuosia myöhemmin. Tämä ilmiö varmasti koskettaa meistä ihan jokaisen elämää tavalla tai toisella. Teos eteni vauhdilla ja siinä oli useita herkullisia kohtauksia (esim. "Lauantai-illan huumaa" s. 50), jotka olisi ollut ilo nähdä teatterissa. Näytelmässä liikuttiin eri ajoissa, mikä toi välillä haastetta lukemiseen. Oman henkisen haasteensa lukijalle toi henkilöhahmojen purkautumiset, kun monen vuoden patoutumat ja katkeruus repeävät. Sellaista on rankka lukea.

Veera Laitinen: Surunsyöjät

En ole ehtinyt viime aikoina kirjoittamaan kirja-arvioita samaa tahtia kuin mitä luen, joten tulen jatkossa kirjoittamaan kavennettuja versioita kirja-arvioista tai vielä pienempiä ns. miniarvioita. (Aika näyttää tulenko muuttamaan arviointityyliäni tähän suuntaan pysyvästi.) Kavennetut kirja-arviot tulevat koostumaan pelkästä arvio-osuudesta eli niistä on karsittu pois mm. kirjan juoni, lukunäytteet ja mahdollisesti myös linkit lisätietoihin yms. Edellä mainittujen kanssa säätämiseen ja pelaamiseen minulla menee helposti kaksinkertainen aika verrattuna itse arvion kirjoittamiseen!

Sitten asiaan eli Veera Laitisen Surunsyöjät-romaaniin, joka on viisiosaiseksi kasvavan kirjasarjan aloitusosa. Tarina on valitettavan tuttu ja kliseinen teemoiltaan (uusi poika tulee kouluun, tyttö rakastuu, ollako vai eikö olla -pähkäilyä, riitoja, sovintoja, väärinkäsityksiä ja tietenkin Suuri Salaisuus...), mutta silti erittäin mukaansatempaiseva. Paikoitellen teksti oli häiritsevän kömpelöä (samaa toistavia lauseita ja joitakin juonellisia epäloogisuuksia), mutta kirjailijan ikä (synt. -97!) huomioiden on tällainen sivuseikka helppo antaa anteeksi.

Nuoren teini-ikäisen päähenkilön näkökulman kuvaaminen on uskottavaa, kuka osaisikaan paremmin kuvata teinin sielunmaisemaa kuin teini itse! Tosin se aiheutti myös hieman puistatusta, sillä en voinut sietää päähenkilön "teiniyttä" mielenailahteluineen saati sitten samaistua häneen. Ärsyttävä tyyppi! ;) Minua myös hieman häiritsi kirjan tapahtumien sijoittaminen amerikkalaiselta kuulostavaan pikkukaupunkiin ja henkilöiden nimeäminen tämänmukaisesti. Miksei tapahtumat voineet sijoittua Suomeen? (Vai onko kenties tavoitteena USA:n kirjamarkkinat?)

Näin nuoreksi esikoiskirjailijaksi Veera Laitinen kirjoittaa todella hyvin, teksti on rikasta ja tarina mielenkiintoinen. Pidin myös tästä uudesta paranormaalien olentojen tyypistä eli surunsyöjästä, jonka synty oli kivasti keksitty. Pientä huvitusta aiheutti, kun huomasin kirjalijan tykkäävän käyttää adjektiiveja. Paljon. Esim. kirjan miespäähenkilön ylivertaisen komeaa ulkonäköä kuvattiin noin yhden sivun verran... ;) Mutta ei siinä mitään, oli helppo nähdä henkilö elävänä mielessä, kun noin tarkasti kuvailtiin. Kirjassa oli myös samaiseen komistukseen liittyviä kutkuttavia suutelukohtauksia melko paljon (romantikoille tiedoksi!)...

Kirja parani koko ajan edetessään ja kävi suorastaan kihelmöivän jännittäväksi loppua kohden. Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa ja nuoressa kirjailijassa eittämättä tapahtuvaa kehitystä. Onko Suomi saanut uuden lupaavan lahjakkuuden fantasiakirjailijoiden joukkoon? Minä uskon niin. :)

Laitinen, Veera: Surunsyöjät

Ivan Rotta et Co, 2011, 253 sivua, ISBN 978-952-5974-00-3

Surunsyöjät-sarja:
1. Surunsyöjät (2011)
2. Amethystin vangit (ilmestyy 15.8.2012)

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito - Kuparisaari 1

Toissapäivänä valitin kirjoitusväsymystä, mutta tänä lauantai-aamuna kirjoitusinto iski, kun muistin kuinka paljon iloa tämä luettujen pinoni päällimmäinen kirja Tähystäjäneito aiheutti, kun sitä tammikuussa luin! Kiitokset vain Marjikselle, jonka blogista tämän kultakimpaleen bongasin. Tähystäjäneito aloittaa nuorille suunnatun Kuparisaari-fantasiatrilogian.

Kirjassa 17-vuotias tähystäjäneito Amaya, Sarmatian purjehtijoiden valtion ruorinaisen ja perämiehen tytär, lähetetään edustamaan maataan kuninkaallisiin hautajaisiin Khalkoksen saarelle. Arvoisa tähystäjäneito saa mukaansa kasapäin hienoja vaatteita Sarmatian mahtia korostamaan ja matroona Krasimiran esiliinakseen. Perillä Khalkoksen saarella Amaya saa lisäksi oppaakseen hovin yrmeän neuvonantajan Miroslavin, joka auttaa häntä tutustumaan Khalkoksen saareen ja sen asukkaisiin.

Pian Amayalle kuitenkin selviää, että hautajaiset eivät olekaan todellinen syy hänen lähettämiselleen Khalkokselle, vaan karmea suunnitelma on punottu hänen varalleen. Lisäksi Amayalle alkaa valjeta, että mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ei edes tylsä ja jäykkämielinen Miroslav.

Anneli Kanto ja Terhi Rannela olivat kumpikin minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, joten en yhtään tiennyt minkä tyylinen kirja olisi luvassa. Ensivaikutelma kirjasta oli, että onpa tosi kaunis kansi ja voi harmi, kun on niin lyhyt kirja. Minulla ei ole tästä Tähystäjäneidosta mitään negatiivista sanottavaa, se osui ja upposi minuun yksinkertaisesti ihan täysillä. Kirja oli kuin ihana raikas tuulahdus, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa!

Kirjan parasta antia oli sen huumori ja hyväntuulisuus. Lukiessa huomasin hymyileväni ja hymähteleväni paljon (mm. kaksimielisyyksille sekä kivoille sanonnoille ja sananlaskuille). Kerronta oli eläväistä ja eteni reippaasti. Tähystäjäneito olikin varsin helppolukuinen vähättelemättä yhtään sen tarinaa. Juoni pääsi yllättämään ainakin itseni monta kertaa ja tarina imaisi heti mukaansa kiinnostavuutensa takia. Kaiken keveyden alla käsiteltiin myös vakavampiakin teemoja. (Siitä tulikin mieleeni, että vaikka kirja on suunnattu nuorille, siinä oli paikoitellen aika "rohkeita" juttuja ja jo yllä mainittuja kaksimielisyyksiä, jotka sopivat kyllä omaan makuuni, mutta ihmettelin että sopivatko ihan nuorille lukijoille kuitenkaan.)

Kirjassa oli myös hieman romantiikkaa, mutta se ei ollut mitenkään pääosassa eikä liian siirappista, mikä oli kivaa vaihtelua. Kirja jäi oikein kutkuttavaan kohtaan, joten jään suurella mielenkiinnolla odottelemaan jatkoa. Ja jos en ole vielä kehunut tarpeeksi, niin lisätään vielä tämä: kirjassa oli mukavan lyhyet luvut, joten se oli helppo jättää kesken, jos tarve vaati ja lisäksi luvut olivat nimettyjä, mistä pidän aina!

Tähdet: 5 (!)

Muok. 27.10.2017: Luin kirjan uudelleen viiden vuoden tauon jälkeen ja kyllä vain upposi yhtä hyvin kuin viime kerrallakin! Sittemmin olen ottanut mukaan arvosteluihin myös tähtiluokituksen ja pitkään mietin annanko Tähystäjäneidolle 4,5 vai 5. Täydet pamahti! 

Näyte sivuilta 12-13:

    "Amaya seurasi matroonaa heidän yhteiseen hyt-
tiinsä kannen peräosaan. Krasimira viittasi laivatyt-
töä tuomaan hyttiin ämpärillisen seisonutta ja pahan-
hajuista vettä. Amaya nyrpisti nenäänsä ja Krasimira
huokasi.
    - Muuta ei ole, hän sanoi, kastoi pyyhkeen veteen ja
ojensi Amayalle, joka kaipasi lämmintä, hyväntuoksuis-
ta kylpyä mutta alkoi puhdistaa itseään pyyhkeellä.
    Oli kuin Krasimira olisi lukenut tytän ajatukset.
    - Viikko ilman kylpyä, mikä kärsimys! hän huu-
dahti. - No, hölväämme yllesi ruusuvettä. Sitä paitsi
khalkkidit eivät pahasti perusta puhtaudesta. Muista
ettet ole huomaavinasi, jos he tuoksuvat... miten sen
nyt sanoisi, epäedulliselle.
    - Siis haisevat pahalle, Amaya täsmensi.
    - Sinun kannattaa varautua siihen, että juhla-
aterialla he saattavat laskea ilmaa. Sekä ylä- että ala-
päästään. Sitä pidetään kohteliaisuutena ja kiitoksena
herkullisesta tarjoilusta, Krasimira sanoi.
    Amaya tirskahti.
    - Pitääkö minunkin röyhtäillä ja piereskellä kii-
tokseksi ruuasta?
    Krasimira mulkaisi tyttöä moittivasti."

Kanto, Anneli & Rannela, Terhi: Tähystäjäneito

Karisto, 2011, 237 sivua, ISBN 978-951-23-5450-4

Kuparisaari-trilogia:

1. Tähystäjäneito

2. Korkea puoliso

3. Kapinallinen

Lisätietoa: Kirja Kariston sivuilla, Kuparisaari-trilogian blogisivut, Anneli Kanto Wikipediassa ja Terhi Rannela Wikipediassa

Blogeissa: Kirjamielellä, Saran Kirjat, Yöpöydän kirjat, Jossun lukupäiväkirja, Sivujen välissä

Oli muuten mielenkiintoista huomata, kuinka eri mieltä kirjabloggarit tästä kirjasta voivatkaan olla ja miten erilaisiin asioihin ihmiset ylipäätään kiinnittävät lukiessa huomiota. :)

Helena Waris: Uniin piirretty polku - Pohjankontu 1

Paikalliskirjastossamme oli viime syksynä esillä lista kirjaston suosittelemista fantasiakirjoista. Listalla oli myös tämä, Uniin piirretty polku, jonka on kirjoittanut Helena Waris. Kirja vaikutti kiinnostavalta: muinaiseen Suomeen sijoittuva fantasia kera noituuden ja vanhojen ikiaikaisten mahtien... Lupaavaa!

Kirjassa on useampia päähenkilöitä, joiden kautta tarinaa kerrotaan. Niitonsalon kylän Aile on löytölapsi, joka ei muista mistä hän tulee. Noidaksikin haukuttu mustatukkainen Aile tapaa sepän poika Dain, jonka avustuksella hän alkaa selvittämään menneisyytensä arvoitusta.

Tuultensaarelaiset Kiet ja Troi ovat ukkosmiehiä, jotka saapuvat eräänä päivänä Taivaskallionkylään. Vaikka ukkosmiehet ovatkin ensisijaisesti kauppamiehiä, heitä pelätään hurjan maineensa ja herkän miekkakätensä takia. Kiet iskee silmänsä paimenpiika Neithaan ja lupaa palata myöhemmin kylään hakemaan tämän vaimokseen. Hänen veljensä Troi on puolestaan synkkäilmeinen soturi, jota kiinnostaa vain kartat ja tähdet.

Vaikka kirjassa seurataan pääasiassa näiden eri pikkukylien asukkaita, oman äänensä tarinassa saa myös Arni, maan vartija. Hän istuu kaamoksen ikuisessa pimeydessä tunturien juurella, mitään muistamatta ja jotakin odottaen. Arnin ajatuksia kuullaan kirjassa pieninä väliteksteinä, jotka mukavasti rytmittävät tarinan etenemistä. 

En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa, joka olisi ollut minulle näin suuri positiivinen yllätys! Tuli sellainen olo, että mitä ihmettä, kuka on tämä Helena Waris ja miksi en ole kuullut hänestä aikaisemmin? Pienellä googlatuksella selvisi, että kyseessä on Wariksen esikoisromaani, jolle Tolkien-seura antoi Kuvastaja-tunnustuksen vuoden 2009 parhaasta kotimaisesta fantasiakirjasta. Olen iloinen, etten tiennyt tätä ennen lukemista, joten se ei päässyt vaikuttamaan lukukokemukseeni. (Liian suuret odotukset kun voivat pilata hyvänkin kirjan.)

Ensinnäkin tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Vaikka tarina on näennäisen yksinkertainen, se veti minua puoleensa heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Teksti oli sujuvaa ja miellyttävää. (Esim. luontokuvaus oli kaunista olematta ylikuvailevaa.) Henkilöhahmot olivat aitoja, uskottavia ja sympaattisia! Tunsin todella eläväni mukana heidän tarinaansa. Kirja oli paikoitellen hyvin realistinen, mutta sitten välillä mentiin taas reilusti fantasian puolelle (esim. ihminen muuttui eläimeksi).

Minusta on aina kiva leikitellä ajatuksella, että vaikka tämäkin kirja oli "vain" fantasiaa, niin ehkä joskus kauan sitten on eletty näin Suomessa. Vanhat tavat ja uskomukset erilaisine jumalineen ja henkineen ovat jotenkin kiehtovia. Pidin kovasti myös kirjassa esiintyneistä tuultensaarelaisista eli ukkosmiehistä. Uisko-veneineen ja lehmänsarvikypärineen he vaikuttivat jonkinlaisilta viikinki-miehiltä, vaikkei heitä sillä nimellä kirjassa kutsuttukaan.

En olisi millään uskonut kirjaa esikoisromaaniksi, joten siinäkin mielessä se teki minuun vaikutuksen. Kirjailijan kotisivuilta selviää, että kirjoitustyö oli kestänyt yli 20 vuotta! Ei ihme, että kirja tuntui niin viimeisen päälle hiotulta ja valmiilta. Vaikka Uniin piirretty polku toimii näin yksittäin luettunakin, on silti ihana tietää, että jatkoa on luvassa ainakin kahden kirjan verran! Juoneen jäikin sellaisia pieniä kivoja arvoituksia, jotka ehkä saavat vastauksensa jatko-osissa. 

Näyte sivulta 13:

    Aile asteli hitaasti kostealla polulla. Hänen paljaat
varpaansa jättivät pieniä painaumia saviseen maahan,
ja sateen jäljiltä märät heinät kastelivat hänen hameen-
helmansa painavaksi. Tyttö tunsi tuomenkukkien imelän
tuoksun, joka leijui keväisen lehdon yllä, ja hän jatkoi
matkaansa yhä eteenpäin vaikka kuuli lehtokurpan
kiertävän  jo iltalennollaan. Vaaleankeltaista taivasta
kohti kohoavien koivujen takana häämötti jotakin.

Waris, Helena: Uniin piirretty polku

Otava, 2009, 461 sivua, ISBN 978-951-1-23483-8

Pohjankontu-sarja:

Uniin piirretty polku
Sudenlapset
Talviverinen

Lisätietoa: kirjailijan ja kirjasarjan kotisivut sekä kirjailijan blogi
Täällä mielenkiintoinen haastattelu liittyen kirjan pitkään kirjoitusprosessiin
Arvosteluja: Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen
Blogeissa: Morren maailma, Humisevalla harjulla, Ankin kirjablogi

Jari Tervo: Layla

En yleensä lue liian realistisia ja synkkiä kirjoja. Jari Tervon Layla kuitenkin kolahti jotenkin, kun siitä ensi kertaa kuulin. Niinpä tartuin pelkäämättä ja ennakkoluulottomasti tähän kunniamurhien, prostituution ja kaikenmuotoisen väkivallan maailmaan, joka paiskattiin silmieni eteen rankalla yhteiskunnallisella kritiikillä varustettuna.

Laylassa Tervo tarjoilee meille synkän tarinan, jossa kuitenkin on mukana jonkinlainen toivo ja positiivinen taustavire. Layla on kurdityttö, joka tuottaa aviomiehelleen ja perheelleen suuren häpeän, kun ei vuodakaan verta hääyönään. Lylan väistämätön kohtalo olisi kunniamurha. Laylan veli auttaa hänet kuitenkin pakenemaan kodistaan Turkissa ja niin alkaa karkumatka kohti Finlandiyaa.

Samaan aikaan kirjassa seurataan suomalaista prostituutiobisnestä, johon tulee ajautuneeksi mukaan suomalainen Helena. Prostituutioon Helenan ajaa halu saada poikansa takaisin elämäänsä. Lisäksi kirjassa seikkailevat mm. parittaja Armonlahti ja mamu-vastainen opiskelija Jaussi.

Vaikka Layla olikin tarinan pääosassa, seurasin yhtä suurella mielenkiinnolla ja empatialla myös näitä muita henkilöhahmoja, joiden kohtalot lopussa nivoutuvatkin yhteen. Jotenkin Tervo osasi tehdä kaikista sympaattisia olentoja, joilla oli omat inhimilliset syynsä toimia niin kuin toimivat, vaikka tekivätkin vääriä valintoja. (Tosin Jaussin motiiveja oli vaikea hyväksyä tai ymmärtää.) Tarina vei heti mukaansa ja juoni tiivistyi oikein jännittäväksi kohti loppua. Oli kiva lukea, kun en yhtään arvannut miten kirja voisi päättyä!

Tervon kieli on rikasta, paikoitellen ronskia, tarvittaessa myös kaunista. Lukiessa lauseisiin joutui keskittymään, koska ne olivat harvoin arvattavissa. Tervon huumori sai minut myös hymyilemään siellä täällä, mikä oli helpottavaa rankan tarinan keskellä. Ennen kaikkea tarina oli kiinnostava ja tuntui ikävä kyllä varsin ajankohtaiselta. Tykkäsin! 

Näyte sivulta 8:

     Laylaa ei ollut koskaan koskettanut kukaan suvun ulkopuolinen.
     Ibrahim nauroi hohottamalla niin että hänen kaulansa vahvat li-
hakset jännittyivät. Layla ei voinut sanoa hänelle mitään, koska hän-
tä rangaistaisiin siitä, vieraille juttelemisesta.
     Äkkiä Layla tajusi jo kertoneensa Ibrahimille, että hän oli kihlau-
tunut kehdossa.
     Isä saapui. Hän hymyili Ibrahimille. Kun turkkilainen lähti, isä
vei Laylan gecekondun muurien sisälle. Kanakoppien edustalla hän
hakkasi vyönsä solkipäällä Laylaa niin kauan että Layla poti selkä-
saunaa viikon kyljellään.
     Vielä toivuttuaan hän haistoi hakkaamisesta hengästyneen isänsä
hien. Isä oli keskeyttänyt ruoskimisen vain irvistääkseen ja painaak-
seen nyrkillään rintaansa.

Tervo, Jari: Layla

WSOY, 2011, 362 sivua, ISBN 978-951-0-38277-6

Lisätietoa: kirja WSOY:n sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Arvosteluja: Savon Sanomat, Helsingin Sanomat

Blogeissa: mm. INAhdus, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa

Maria Turtschaninoff: Arra

Heh, olin lukemassa ihan muita kirjoja tällä viikolla, kun Kirjamielellä-blogin Marjis muistutti minua tästä Arra-kirjasta. Hain sitten Arran kirjastosta, jäin vangiksi enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Maria Turtschaninoffin Arra valittiin vuoden 2009 Finlandia Junior -ehdokkaaksi, ja nyt kirjan luettuani ymmärrän hyvin miksi.

Arra kertoo tytöstä nimeltä Arra, joka viettää lapsuutensa ei-toivottuna ja muille näkymättömänä hylkiönä. Mykkä Arra hakee lohtua luonnosta ja huomaa pian pystyvänsä kuulemaan maan, tuulen, veden ja tulen laulut. Arra uskoo, että hänet on tuomittu loppuiäkseen elämään kotiorjana vankeudessa siskonsa taloudessa, kun hän eräänä päivänä kohtaa ensimmäisen ihmisen, joka todella näkee hänet. Vähitellen Arra alkaa löytää itsestään voimaa ja kykyjä, joihin kukaan ei olisi uskonut hänen pystyvän, vähiten hän itse.

Ah, Arra on hyvin kirjoitettu ja äärimmäisen kaunis nuoren naisen kasvutarina. Sitä lukiessa tunsin rauhoittavan tuttuuden ja turvallisuuden tunteen. Arran tarina toi mieleeni lempisatuni Tuhkimon. Tuhkimomaisesti tästäkin tarinasta löytyy niin laiminlyöty tyttö, "paha äitipuoli", kuin prinssi ja puoli valtakuntaakin... :) (Toinen hahmo, joka välillä tuli mieleen jo nimenkin takia, oli Luolakarhun klaanin Ayla.)

Ensimmäistä kertaa elämässä huomasin myös ajattelevani, että onpa kirjan lauseet ihastuttavan täydellisiä! Ihmettelen sitä taitoa, jolla Turtschaninoff kuvailee asioita rikkaasti ja runsaasti, mutta silti niin yksinkertaisesti ja lyhyeasti. Lauseet olivat juuri oikean pituisia, eivät puuduttavan pitkiä (joka yleensä liitetään asioiden kuvailuun), eivätkä liian lyhyitä (joka myös voi olla ärsyttävää). Koska kyseessä on käännetty kirja, niin oman osansa kunniasta ansaitsee varmasti myös suomennoksen tehnyt Marja Kyrö.

Ainoa asia, josta en pitänyt, oli kirjan loppu. Siihen nähden kuinka pitkään loppukliimaksin tapahtumia pohjustettiin, kuitattiin sekä itse kliimaksi että erityisesti sen jälkeiset tapahtumat parilla vaivaisella sivulla ikäänkuin oikoen. Olisin toivonut kirjailijan nautiskelevan vähän pidempään tarinan lopetuksen kanssa ja pitkittävän sitä, jotta lukija olisi saanut ns. pehmeämmän laskun palulleen todellisuuteen.

Ehkä em. asian takia minulle jäi lukemisen jälkeen jotenkin haikea ja vähän surullinen olo. (Osin myös kirjan viimeisen lauseen takia.) Olin juuri tehnyt upean matkan Arran elämään ja naps, tuli viimeinen sivu ja viimeinen lause. Siinä sitten kökötin hölmistyneenä kotisohvan nurkassa, syvässä hiljaisuudessa. Istuin ja tuijotin vain eteeni pitkän aikaa makustellen kokemaani "lukumatkaa". Arra tulee varmasti jäämään mieleeni vielä useiksi päiviksi!

Näytteen valinta oli erityisen vaikeaa (paljon valinnanvaraa), mutta tässä yksi sivulta 22:

     "Onko äiti huomannut, että tyttö on hirvittävän hiljai-
nen?"
     "Sehän on vain hyvä tässä talossa", Joala vastasi.
     "Minä vain tarkoitan", jatkoi Urd ja veti syvät henkoset
piipusta ikään kuin vahvistuksekseen. "Että onko äiti kos-
kaan kuullut tytön sanovan sanaakaan?"
     Joala tuijotti hetken miestään ja sitten Arraa, joka tunsi
äidin katseen kriittisenä ja tuomitsevana. Äidin katseen,
josta hän oli unelmoinut ja jota hän oli kaivannut. Arra
käänsi kasvonsa ja yritti tekeytyä pieneksi ja näkymättö-
mäksi.

Turtschaninoff, Maria: Arra (Arra. Legender från Lavora, 2009)

Tammi, 2010, 256 sivua, ISBN 978-951-31-5693-0

Suomentanut Marja Kyrö

Lisätietoa: Tammen sivuilla, Risingshadow-sivustolla, Adlibriksessä

Arvosteluja: Savon sanomat, Keskisuomalainen

Blogeissa: Kirjamielellä

Tuolta Risingshadow-sivustolta selviää, että kirjailijalta ilmestyy suomeksi uusi kirja Helsingin alla 27.4.2012. Jään odottelemaan mielenkiinnolla... :)

Laila Hietamies: Siellä jossakin - Lehmusten kaupunki 6

" - Taas myö ollaan viimisii, Tukeva kuiskasi Sulottarelle, joka ei edes luimistellut, astui vaan sitkeästi rekijonossa. Hännillä, viimeisenä, aivan viimeisenä. Niin oli kulkenut rakuuna Tauno Tukeva siihenastisen sotansa, aina hännillä ja viimeisenä, halusi sitä tai ei. Joskus olisi halunnut olla eturintamassa, kokea miesten pelot ja kauhut. Saivatko miehet tyydytyksen tunteen saadessaan vihollisen ammuttua, Tukeva mietti. Se oli raakaa peliä, ei oikein hänen peliään. Hän oli hellämielinen mies, mutta sota oli sotaa. Parempi sittenkin olla huoltoporukoissa ja pysyä hengissä." (s. 17)

Hietamies, Laila: Siellä jossakin (2003). Otava 2008. 522 s. ISBN 978-951-1-23148-6.

Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, kirjoitti Lehmusten kaupunki -sarjan ensimmäiset kolme romaania 1970-luvulla ja jatkoi sarjaa sittemmin 2000-luvulla vielä neljän kirjan verran. Tämä Siellä jossakin on vuonna 2003 ilmestynyt, sarjan kuudes osa.

Kirjassa eletään kevättä 1943 keskellä jatkosotaa. Rakuuna Tauno Tukeva on juuri edellisenä vuonna menettänyt vaimonsa ja hänen lapsistaan kaksi ovat sotalapsina Tanskassa, kolmas tuttavan luona "Lehmusten kaupungissa" Lappeenrannassa. Eräänä päivänä Tukevan ystävä rakuuna Vartiainen paljastaa aikovansa lähteä karkuun raskaaksi saattamansa venäläisen naisen kanssa. Ja sitten tulee vielä tieto, että lapset Tanskassa ovat vaarassa...

Parasta Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjassa on se, että kirjoissa annetaan kuin välipaloina siellä täällä tietoa Suomen historian vaiheista korostamatta kuitenkaan liikaa itse sotaa ja taisteluita. Pääasiassa keskitytään siis ihmisiin, jotka sodan jaloissa elävät ja selviytyvät rintaman ulkopuolella, ja näiden ihmissuhteisiin. Vaikka tämän teoksen pääosassa onkin sotilas, rakuuna Tukeva, on itse sodankäynti sivuosassa verrattuna hänen siviilielämänsä tapahtumiin ja ongelmiin.

Olen niitä, jotka inhosivat peruskoulussa ja lukiossa Suomen historiaa. Se oli varmasti tylsintä, mitä tiesin. Nyt kuitenkin Hirvisaaren kirjojen myötä olen löytänyt kiinnostukseni Suomen historiaa kohtaan. Onkin annettava kirjailijalle kiitosta, että hänen tarinoidensa kautta on myös tietämykseni Suomen historiasta kasvanut! On kumma, että heti kun tällaisten "tylsien" ja kaukaiselta tuntuvien sotajuttujen rinnalle tuodaan inhimillisiä kohtaloita ja aidoilta tuntuvia ihmisiä, myös itse sotajutut tulevat mielenkiintoisemmiksi.

Lehmusten kaupunki -sarjassa on ollut mielestäni jotkut osat vähemmän kiinnostavia ja tunnelmaltaan liian alakuloisia ja synkkiä. Siellä jossakin sen sijaan suorastaan huokuu lämminhenkisyyttä, huumoria, toivoa ja elämäniloa vaikeista ajoista huolimatta. Siinä on lisäksi lähes jännityskirjamaisia kohtauksia (joita ahmin keskellä yötä pystymättä laskemaan kirjaa kädestäni) liittyen esim. lasten vaiheisiin Tanskassa. Yksi ihana ja mielenkiintoinen lisä koko kirjasarjassa on se, että siinä osa henkilöhahmoista (kuten rakuuna Tukeva) puhuvat murteella. Tukevan juttelut hevoselleen Sulottarelle ovatkin kirjan herkullisimpia paloja!

Lisätietoa: kirjailijan omat kotisivut ja Siellä jossakin Otavan sivuilla

Kesän muita luettuja (Rafaelin enkeli, Mies taskussa, Kylmäveristen klubi ja H. P. ja liekehtivä pikari)

En tehnyt kaikista kesän aikana lukemistani kirjoista kirja-arvioita, vaan julkaisen niistä nyt tällaiset pienet miniarviot.

Tuija Lehtinen

Teini-iässä tuli luettua paljon Lehtisen kirjoja ja erityisesti hänen 80-luvun aikuistenromaaninsa ovat jääneet mieleen mukavina romantiikkaa sisältävinä kirjoina. Nyt kesällä tartuin monen vuoden tauon jälkeen kahteen kirjaan, jotka edustavat Lehtisen tuoreempaa (2000-luvun) tuotantoa, sillä ajattelin niiden sopivan hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.

Rafaelin enkeli, Otava 2003

Tämä oli pettymys. Kirja keskittyi lähinnä nuoren naisen itsenäistymis- ja elämänmuutostarinaan (ärsyttävän tuttu kaava), eikä romantiikkaa, sutinasta puhumattakaan, ollut juuri nimeksikään. Positiivisia puolia olivat keveys, helppolukuisuus ja huumori eli melkein onnistui viihteellisenä kesäkirjana.

Mies taskussa, Otava 2007

Tämä kirja täytti odotukseni paremmin. Juonikuvio tempaisi heti mukaansa kaikessa älyttömyydessään (päähenkilö joutuu sukulaistensa vedonlyönnin kohteeksi ja hänen on löydettävä itselleen mies tiettyyn ajankohtaan mennessä). Tämä kirja tarjosi huumorin lisäksi myös romantiikkaa ja sutinaa ihan mukavasti. Tosin juoni oli valitettavan arvattava.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Gummerus 2010, suomentanut Sari Kumpulainen

Tässä kesäkirjassa oli menoa ja meininkiä ehkä vähän liikaakin ainakin väkivallan ja Sookie-paran verenvuodatuksen osalta. Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa seurata Ericin ja Sookien välistä eroottista jännitettä, joka tv-sarjassa on paljon laimeampana. Tämä Sookie Stackhouse -sarjan kolmas osa loppui mielestäni oudosti ja vähän töksähtäen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi 2001, suomentanut Jaana Kapari

Olen Pottereiden suhteen tällainen ns. myöhäisherännäinen eli vasta näin 30 ikävuoden kynnyksellä aloitin sarjan lukemisen. (Joskus supersuosittu sarja saa minussa aikaan vastareaktion, jolloin ei huvitakaan tutustua siihen.) Olen tykännyt kovasti Pottereista tähän asti ja mielestäni ne sopivat aikuisellekin lukijalle. Tämä sarjan neljäs kirja Liekehtivä pikari oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kohdalla ajattelin, että vähempikin sivumäärä olisi riittänyt ja paljon olisi voitu jättää pois tarinan siitä pahemmin kärsimättä. Potter-kirjojen (kuten tämänkin osan) vahvuutena on kuitenkin hyvä tarina, hullunkuriset otukset, huumori, jännitys ja koko se kiehtova taikamaailma.

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

"Puolenpäivän aikaan näin ensimmäisiä elämän merkkejä lähes vuorokauteen. Tai en ollut varma olivatko ne eläviä olentoja. Liikettä joka tapauksessa. Katua pitkin lensi parvi omituisia sähikäisiä, kuin isokokoisia tähtisateita, joita lapset jouluna polttelevat. Ne katosivat sisään yhdestä porraskäytävästä, jonka ovi oli auki. Hetken päästä kuului outo rysäys, talo tärähti, ja sitten oli taas hiljaista. Sähikäiset tulivat näkyviin ja jatkoivat lentoaan pitkin katua ja häipyivät nurkan taakse." (s. 93)


Oja, Heikki: Jäinen lohikäärme. Tampereen Science Fiction Seura 2001. 161 s. ISBN 952-5211-06-1.

Olen yleensä allerginen novellikokoelmille. Juuri kun pääsee tarinaan sisään, se jo loppuu. Jokin sai minut kuitenkin tarttumaan tähän kirjaan kirjaston hyllyssä ja kirjan alkujohdanto herätti välittömästi kiinnostukseni. Selvisi nimittäin, että itsellenikin tähtitieteen tietokirjoista tuttu tähtitieteen dosentti Heikki Oja on kirjoittanut 80-luvulla science fiction -tarinoita salanimillä Matias Ranta ja Matilda Ranta. Salanimillään hän on ottanut menestyksekkäästi osaa eri tieteisnovellikilpailuihin ja hänen tarinoitaan on julkaistu mm. Portti-lehdessä.

Jäinen lohikäärme -novellikokoelma yllätti minut positiivisesti. Sen 12 tarinaa vaihtelevat aihepiireiltään ja tyyleiltään laidasta laitaan, vaikka kirjailijan ääni onkin tunnistettavissa niistä jokaisesta. Matilda Rannan nimellä  julkaistut tarinat ovat romanttisempia ja hempeämpiä, kun taas Matias Rannan tyyli on tieteellisempää ja teknisempää. Joukossa on myös ennen julkaisemattomia tarinoita. Ehdoton suosikkini oli Tulppaanikukkula, josta yllä oleva lukunäyte myös on. Se oli pisin, jännittävin ja mielenkiintoisin tarina, joka kertoi avaruusolioiden invaasiosta Helsinkiin.

Muissa tarinoissa mm. leikitellään telepatialla, aikamatkustuksella ja muumion henkiin herättämisellä. On todettava myös, että viimeinen tarina Vankila oli mielestäni mukavan yllättävä. Kahdentoista novellin joukkoon mahtui myös kolme pahaa pettymystä, mutta ei kai voi olettaa, että 12 novellin kokoelmassa kaikki olisivat minun makuuni. Jokaista novellia edelsi muuten myös pieni esittelyteksti, mikä auttoi orientoitumaan aina uuteen tarinaan.

Tässä vielä lista kirjan novelleista:

Maailmanrekisteri
Jäinen vaeltaja (Ursan novellikilpailun voittaja)
Pääjohtaja
Syrjäinen maailma (Tampereen Science Fiction -seuran kirjoituskilpailun jaettu kolmas sija)
Ran palvelija (Tampereen SF-seuran novellikilpailusta kunniamaininta)
Mies tulevaisuudesta
Lumiyö
Tulppaanikukkula (Suomen Tieteiskirjoittajien novellikilpailussa 9 palkitun joukkoon)
Jäinen kohtaus
Yksin
Universaalinen rakkaus
Vankila

Suositten Jäistä lohikäärmettä ainakin scifi-intoilijoille, vaikka mitään huippuscifiä se ei mielestäni edustakaan. Novellijoukossa on kuitenkin muutama karkki, joiden ansiosta lukukokemus jäi ehdottomasti onnistuneeksi!

Lisätietoa: Heikki Oja wikipediassa, kirja-arvostelu Turun sanomissa ja Helsingin Sanomissa

Eppu Nuotio: Musta - Pii Marin 1

"Hän sulki oven. Hansikaskäsi ei jättänyt sormenjälkiä. Hän vaelsi kiirehtimättä läpi talon keittiön ovelle. Tiesi olevansa siellä viimeistä kertaa. Painoi mieleensä näkymän olohuoneen ikkunasta. Suuret vanhat puut, nyt jo paljaina talvea odottamassa. Leikkimökin pihan perällä. Hänen kenkänsä jättivät verisen puumerkkinsä jokaiseen huoneeseen. Hän meni ulos, suunnisti autotallille. Sai automaattioven auki ensi yrittämällä. Vastikään hankitun perheauton takaa hän löysi etsimänsä. Kärcher, kuten useimmilla. Painepesurilla hän viimeistelisi tekonsa, pesisi kaiken pois. Ei jättäisi tahraakaan." (s. 8-9)

Nuotio, Eppu: Musta. Otava 2006. 268 s. ISBN 951-1-20963-9.

Olen lukenut ihan liian vähän suomalaisia dekkarikirjailijoita ja Eppu Nuotion nimi on pyörinyt aika ajoin mielessä. Kiinnostustani on lisännyt myös se, että Nuotio ohjasi aikoinaan koulumme musikaalin Kirkkonummella joskus 90-luvulla.

Musta kertoo tummahipiäisestä toimittajasta nimeltä Pii Marin, joka on 3 kk aikaisemmin aloittanut työt Yleisradion Lounais-Suomen paikallistoimituksessa, eikä ole vielä oikein kotiutunut uuteen kotikaupunkiinsa. Pian Pii saa muuta ajateltavaa, kun paikallinen raskaana ollut naispappi murhataan, eikä hän ole lopulta turvassa itsekään.

Musta oli erittäin positiivinen yllätys! Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirja tuntui todella ajankohtaiselta esimerkiksi siksi, että päähenkilönä oli musta suomalainen reipas nainen. Päähenkilöstä oli rakennettu todella kiinnostava persoona ja mikä parasta hänestä ei paljastettu heti kaikkea vaan lukija oppi uutta ihan kirjan loppuun saakka. Värittömiksi eivät jääneet myöskään kirjan sivuhenkilöt.

Annan Nuotiolle kiitosta kirjan lyhyen ytimekkäästä tyylistä. Lyhyehköjä lauseita oli helppo seurata (tuntui, ettei niihin oltu jätetty mitään ylimääräistä) ja myös luvut olivat kiitettävän lyhyitä, mikä auttoi kirjan lukemista useissa pikkuerissä, jos aikaa oli vain pieneen lukuhetkeen. Entisenä kirkkonummelaisena oli myös hauska löytää kirjasta viittauksia Kirkkonummeen.

Ainoan pienen miinuksen annan ärsyttävistä englanninkielisistä lausahduksista, joita oli tungettu sinne tänne ja vielä eri ihmisten sanomina. Yhden ihmisen sanomana asia olisi ollut luontevana osana henkilön persoonaa, mutta ei ole realistista, että useampi henkilö käyttäisi englanninkielisiä sanontoja noin paljon.

Kaiken kaikkiaan kirja oli oikein viihdyttävä ja haluan ehdottomasti lukea lisää Pii Marinin elämästä! Onneksi tälle kirjailijan esikoisjännärille onkin luvassa jatkoa vielä viiden kirjan verran.

Lisätietoa: Musta esiteltynä Adlibriksessä ja Eppu Nuotio Wikipediassa

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras - Kvanttivaras-trilogia 1

"Tänään vankilan seinät ovat lasia. Kaukana yläpuolella loistaa aurinko, joka on melkein aidon näköinen mutta jotenkin liian haalea. Ympärilläni levittäytyy miljoonittain lasiseinäisiä ja -lattiaisia sellejä, joiden rivit jatkuvat äärettömiin. Valo siivilöityy lasipintojen läpi ja kirjoo oman sellini lattian sateenkaaren väreillä. Muita sisustuselementtejä ei ole: selli on alastoman paljas, niin kuin minäkin. Ase minulla sentään on kädessäni." (s. 7-8)

Rajaniemi, Hannu: Kvanttivaras. Gummerus 2011. Alkuperäinen teos: The Quantum Thief (2010). Suomennos Antti Autio. 440 s. ISBN 978-951-20-8395-4.

Onpa ihanaa aloittaa kirja-arvostelut suomalaisella tieteiskirjallisuudella! Kuultuani tästä uudesta suomalaisen kirjoittajan scifi-romaanista kiinnostuin heti, etenkin kun kirjailija eli Hannu Rajaniemi on opiskellut Oulun yliopistossa matemaattista fysiikkaa ja on lisäksi toiminut Cryossa (Oulun yliopiston roolipelikerho).

Rajaniemi on aikaisemmin kirjoittanut englanniksi novelleja ja teos Kvanttivaras on hänen esikoisromaaninsa, joka mielenkiintoista kyllä ilmestyi alunperin englanninkielisenä (The Quantum Thief). Kirjan suomentamisesta ei kuitenkaan vastannut kirjailija itse vaan Antti Autio.

Kvanttivarkaan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden aurinkokuntaan, tarkemmin sanottuna Mars-planeetalle. Kirjan päähenkilö, mestarivaras Jean le Flambeur viruu dilemmavankilassa, josta hänet vapauttaa nainen nimeltä Mieli. Vapautuksella on kuitenkin hintansa: varkaan on hoidettava yksi keikka Mielen työnantajalle. Lisäksi varas haluaa selvittää kuka hän itse entisessä elämässään oli ja mitä teki.

Rajaniemi maalaa lukijalle erittäin mielenkiintoisen tulevaisuuden maailman. Hän on keksinyt kirjaan paljon kutkuttavia asioita, kuten liikkuvan kaupungin tai sen, että muistonsa voi halutessaan jakaa toiselle. Rahan tilalta Marsissa käytetään maksuvälineenä aikaa. Ja kun aika loppuu, tulee kuolema ja herääminen uuteen elämään niin kutsuttuna hiljaisena... 

Rajaniemi ei päästä lukijaansa kovin helpolla. Ensiksikin Kvanttivaras vilisee täynnä fysiikan termejä, jotka eivät välttämättä tavalliselle tallaajalle aukene. Toiseksi kirjassa on paljon myös hänen itse keksimiään termejä, joista vain osa selittyy tarinan myötä. Asia ärsytti minua aluksi, mutta lopulta oli vain hauskaa arvuutella ja päätellä asiayhteyksistä mistä oli kyse ja leikkiä ikäänkuin salapoliisia. :) Huomasin, että lukeminen vaati keskittymistä, eikä Kvanttivaras siksi soveltunut sänkylukemiseksi ennen nukahtamista.

Tarina oli taitavasti rakennettu viimeistä yksityiskohtaa myöten ja se piti otteessaan alusta loppuun asti. Yksi tarinan teemoista oli yksityisyys ja sen rajat, mikä herätti paljon ajatuksia ja tunteita lukiessa. Kun kerronnassa oli mukana myös huumoria ja lopussakin sopivasti yllätyksiä, pidin kovasti lukemastani! Lisäksi tarina jäi kutkuttavasti kesken eli jatkoa lienee luvassa. Ainakin kirjailija on tehnyt sopimuksen kolmesta kirjasta kustantajansa kanssa (HS).
Muokkausta: Google kertoikin, että toinen osa on todellakin tulossa. Kiva juttu! 

Lisätietoa: Kvanttivaras esiteltynä Gummeruksen sivuilla