Käsitykseni
John Ajvide Lindqvististä on ollut, että siinäpä kirjailija, jonka nimi kannattaa niin sanotusti pistää korvan taakse. Häntä on kuvailtu mielenkiintoiseksi ja hyväksi kertojaksi, jonka kirjoissa on fantasiaa ja kauhua. Onpa joku kirja myös herättänyt lukijoissa järkytystäkin. Näin ollen minulla oli kovat odotukset tämän
Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan suhteen ja olin varma, ettei se jättäisi minua kylmäksi. Mutta kuinkas sitten kävikään...
Kirjan tapahtumat alkavat eräästä illasta, jolloin Tukholmaa pitkään kiusannut helleaalto kulminoituu kaupungin ylle laskeutuvaksi sähkökentäksi. Kaupungin asukkaiden sähkölaitteet kieltäytyvät sulkeutumasta ja heitä vaivaa kova päänsärky. Tästä ilmiöstä kärsivät myös vaimonsa kuolinvuoteella valvova David, kaksi kuukautta siiten lapsenlapsensa menettänyt ex-toimittaja Mahler ja zombientappamispelejä pelaava koulutyttö Flora. Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa ja tukholmalaisia piinannut päänsärky häviää. Jos tämä ei olisi tarpeeksi kummallista, niin vielä oudompaa on se, että kuolleet näyttävät heränneen henkiin.
Voi argh, mikä pettymys! Koko lukukokemustani vahingoitti ja ohjaili se, että kuvittelin kirjan olevan samaa tyyliä kuin
Guillermo del Toron ja
Chuck Hoganin Vitsaus. Kaikki alkutekijät viittasivat tähän: heti alussa luotiin intensiivinen ja jännittävä tunnelma ja tapahtumien kehitystä seurattiin eri ihmisten näkökulmista eri puolilla Tukholmaa. Paikka ja aika oli lukijan tiedossa koko ajan kadunnimiä ja kellonaikaa myöten, joiden mukaan kirjan kappaleet oli nimetty. Lisäksi päässäni yhdistyivät
Vitsauksen zombimaiset vampyyrit heti näihin tämän kirjan kuolleisiin, joten odotin juonen etenevän totuttua kaavaa ja verilöylyn alkavan pian. Lupasihan kirjan takakansikin, että "Pian. Tapahtuu. Jotain."
Edellä mainitussa mielleyhtymässä
Vitsaukseen ei olisi muuten ollut mitään vikaa, jos en olisi odottanut koko kirjan ajan, että milloin ihmeessä se itse tositoiminta (=verenvuodatus ja piinaava jännitys) oikein alkaa? Onhan kyseessä kuitenkin kauhun genreä edustava kirja. Siinä missä
Vitsaus piti minut tiiviisti nenä kirjassa henkeä pidätellen, sai
Kuinka kuolleita käsitellään minut tylsistymään ja pahasti. Minua nauratti, kun kirjan sivulla 140 eräs kirjan päähenkilöistä miettii huolestuneena: "Entä jos ei tulekaan mitään muuta?" Ajattelin, että nyt kyllä veit sanat suustani! Sama huoli kun oli alkanut kasvaa omassakin mielessä. (Oliko lausahdus tahallista itseironiaa kirjailijalta vai tahaton sattuma, se jäänee arvoitukseksi...)
No, tapahtuihan sitä jotain, mutta kovin vaisuksi jäi koko tämä lukukokemus. Tämän kirjan kauhu ei perustunut niinkään jännittäviin tai pelottaviin juonenkäänteisiin, vaan johonkin ihan muuhun, josta minulla ei ole aikaisempaa kokemusta (ja johon en ole tottunut). Noin sata sivua ennen loppua tarina hieman tiivistyi ja alkoi vähän paremmin imaisemaan mukaansa, mutta jätti silti paljon kysymysmerkkejä ja ihmetystä. Mitä ihmettä juuri luin? Matoja, sieluja, ruumiita, Kuolemaa ja Neitsyt Mariaa... tämä kaikki meni minulta jotenkin täysin ohi. Suorastaan ärsytti, kun en ymmärtänyt kaikkea mitä kirjassa tapahtui.
Jotain hyvääkin sentään oli. Esim. kirjassa oli piristäviä väliosia, joissa oli otteita radio- ja televisiolähetyksistä sekä artikkeleita lehdistä. Myös henkilöhahmot olivat ihan mielenkiintoisia ja esimerkiksi Mahlerin epätoivoiset teot pelastaa kuollut lapsenlapsensa olivat mielenkiintoisinta (ja ehkä myös vastenmielisintä) seurattavaa. Lisäksi positiiviseksi voi laskea sen, etten yhtään arvannut mihin juoni tulee etenemään, vaikken sen suunnasta pitänytkään.
Mutta älkää toki ymmärtäkö minua väärin. John Ajvide Lindqvist osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sen myönnän. Paikoitellen pidin kovastikin hänen kirjoitustyylistään. Minulle suurin ongelma oli vain se, etten ollut hänen kanssaan yhtään samalla aaltopituudella
juonen suhteen ja se, että minulla oli niin järkyttävän vääränlaiset ennakko-odotukset. Kirjahyllyssäni odottaa vielä Ajvide Lindqvistin esikoisromaani
Ystävät hämärän jälkeen. Koska olen nähnyt kyseisen kirjan elokuvaversion (joka oli mielestäni aivan loistava!), uskaltanen kuitenkin joku ilta tarttua vielä siihenkin tämän kirjan aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta!
Näyte sivulta 93:
"
Mahler meni pitkin pituuttaan makamaan maahan,
syleili maata jonka alla arkku oli. Hän painoi korvansa
ruohoa vasten. Tämä oli mieletöntä. Hän kuulosteli,
painoi käden korvalle joka ei ollut maata vasten.
Ja hän kuuli.
Raapimista.
Hän puri huultaan niin kovaa että verta tihkui esiin,
painoi päänsä lujemmin maata vasten, tunsi miten
ruohikko antoi periksi.
Niin. Siellä alhaalla raavittiin."
Ajvide Lindqvist, John: Kuinka kuolleita käsitellään
(Hanteringen av odöda, 2005)
Gummerus, 2010, 398 sivua, ISBN 978-951-20-8178-3)
Suomentanut Jaana Nikula
