Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol

Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol

(The Best of Cordwainer Smith, 1975)

Suomentanut Matti Rosvall

WSOY, 1985, 277 sivua, ISBN 951-0-12910-0

Tammikuun lukuhaasteenani oli tutustua Tähtivaeltaja-palkinnon voittajiin alusta alkaen. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui siten vuonna 1986 palkinnon voittanut novellikokoelma Planeetta nimeltä Shajol, joka sisältää seitsemän novellia vuosilta 1958-1964. Kirjan etukansilipareesta selviää, että kokoelman kirjoittanut Cordwainer Smith onkin salanimi ja että kirjailijan oikea henkilöllisyys (Paul Myron Anthony Linebarger) paljastui vasta tämän kuoleman (1966) jälkeen. Eli näin salaperäisissä tunnelmissa alkoi tähän kirjaan tutustuminen...

Kaikki kokoelman novellit sijoittuivat samaan maailmaan ja niissä oli hauskasti myös viittauksia toisiinsa. Tarinoissa oli paljon mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia oivalluksia, jotka ihastuttivat minua. (Esim. avaruusaluksen kapteeni ohjasi alusta vain "omien aivojensa sykäyksillä". Tai että avaruusmatkalle voi ottaa mukaan seurakseen "holokuutioina" ketä tahansa perheenjäseniä, ystäviä tai palveluskuntaa.) Monissa novelleissa toistui samoja teemoja esim. avaruusmatkailu ja telepatia, josta hauskimpana esimerkkinä "mutanttiminkit", jotka toimivat telepaattisena planeetan puolustusjärjestelmänä :D.

Pientä feminismin poikastakin (tai ainakin edistyksellistä ajattelua) olin novelleista löytävinäni, sillä muutamissa niistä esiintyy merkittävän vahvoja naishahmoja. (Varsinkin ottaen huomioon, että novellit on kuitenkin kirjoitettu 50-60-luvuilla, jolloin samaan aikaan vanhassa Star Trekissä naiset vielä kekkuloivat minihameissa ja jolloin naisihmisten tärkein tehtävä oli näyttää hyvältä. Paitsi communications officer Uhura, jolla oli jopa joku tehtäväkin...) Smithin kokoelmasta sen sijaan löytyy esim. naisia avaruuslaivojen kapteeneina ja vallankumouksen johtohahmoina.

Muita teemoja olivat mm. minuuden etsiminen, ihmisyyden rajat ja määritelmä, vallankumous ja kuolema. Kokoelman pisin novelli, Naurutalon kuollut rouva, käsitteli alaihmisten (ihmiseksi muutettuja eläimiä) ja robottien kapinaa tavallisia ihmisiä ja valtiaita vastaan. Totesin myös, että kirjailija toisi olla jossain määrin romantikko, kun seitsemästä tarinasta viidessä oli jonkinlainen romanssikuvio meneillään! Tosin romanssit eivät olleet mitään siirappisia ja usein aika sivuosassa.

Smithin kokoelma oli mielenkiintoinen ja koukuttava kokonaisuus, paikoin myös aika haikeamielinen ja synkkä. Smithin teksti oli nautittavaa lukea ja sisälsi rikasta sanastoa. Kuvailu oli välillä myös aika herkullista, esim. tämä kohta (s. 42): "Ditan silmissä Dolores oli pelottavampi kuin mutapaakkuinen matelija joka heristää ruhjottua, iljettävää päätään silmittömän nälän ja sokean raivon sumentamin silmin." 

Kokoelma oli aika tasavahva ja näistä seitsemästä tarinasta tykkäsin viidestä. Suosikkejani olivat Neito joka purjehti Sielua, Kuinka aivot poltettiin, Matami Hittonin kisumisut ja Planeetta nimeltä Shajol.

Tähdet: ***1/2

Kokoelman novellit:

• Neito joka purjehti Sielua (The Lady Who Sailed The Soul, 1960)
• Kuinka aivot poltettiin (The Burning of the Brain, 1958)
• Komentaja Suzdalin rikos ja riemuvoitto (The Crime and the Glory of Commander Suzdal, 1964)
• Naurutalon kuollut rouva (The Dead Lady of Clown Town, 1964)
• Matami Hittonin Kisumisut (Mother Hitton's Littul Kittons, 1961)
• Balladi C'mellistä (The Ballad of Lost C'mell, 1962)
• Planeetta nimeltä Shajol (A Planet Named Shayol, 1961)

Kiera Cass: The Selection - The Selection 1

Kiera Cass: The Selection (2012) - The Selection 1

HarperCollins, 327 sivua, ISBN 978-0-00-746669-6

Olen pahasti koukuttunut näihin dystopialta haiskahtaviin nuortenkirjoihin! Kiera Cassin trilogian aloitus The Selection yhdistää dystopiaa, prinsessasatua ja reality-tv:tä.

Tarina sijoittuu kastijärjestelmäiseen Illéan maahan, jossa ylintä ykköskastia edustavat kuninkaalliset ja alinta 8. kastia kodittomat. Jokaisella on ennaltamäärätty elämäntehtävä kastinsa mukaisesti ja tytöt naitetaan yleensä samaan tai itseään korkeampaan kastiin. America Singer on laulaja ja kuuluu viidenteen kastiin muiden taiteilijoiden tapaan. Hänellä on kielletty rakkaudenkohde Aspen, joka kuuluu kuudenteen kastiin ja jota America tapailee salaa.

Illéan prinssi Maxon on tullut naimaikään ja hänelle on tarkoitus etsiä tuleva puoliso järjestämällä suurenluokan reality-tv-show "The Selection" (suomeksi "Valinta"), johon arvotaan osallistumaan 35 nuorta naista. America ei tunne hinkua päästä prinsessaksi ja pitää prinssi Maxonia tylsänä, mutta päättää osallistua arvontaan perheensä rahatilanteen takia ja Aspenin pyynnöstä, koska tämä haluaa Americalle taloudellisesti paremman tulevaisuuden kuin mitä itse voisi koskaan tarjota. Aspenille heidän kastieronsa onkin arka paikka, joka aiheuttaa pahan riidan, minkä seurauksena Aspen katkaisee välinsä Americaan. Vastoin kaikkien odotuksia America tuleekin valituksi osallistumaan Valintaan. Viimeisenä ennen lähtöään hän näkee Aspenin toisen naisen kanssa ja äkkiä muutto palatsiin tuntuukin tervetulleelta pakomahdollisuudelta.

Tätä kirjaa lukiessa tuli ihan Disney-elokuvafiilikset tyyliin Lumottu Ella tai Prinsessäpäiväkirjat! En ole pitänyt itseäni koskaan prinsessaleikeistä innostuvana tyttönä, mutta pakko epäillä, että minunkin sisälläni asuu sittenkin se pieni prinsessa, jonka mielestä oli aika ihanaa lukea tällaista "prinsessasatua". Kaikkien aikojen ihanin prinsessasatu on mielestäni Tuhkimo ja tämän kirjan lähtöasetelmassa oli jotain samaa henkeä, nimittäin että köyhistä oloista tuleva tyttö saa mahdollisuuden maistaa yläluokkaista elämää ja kohdata oikean prinssin!

The Selection tarjosi aimo annoksen romantiikkaa, kiellettyä rakkautta ja kolmiodraamaa. Tarinan minä-kertoja America on sellainen jalat maassa oleva vaatimaton ja sympaattinen tyttö, joka ei ole mikään hienohelma tai pyrkyri kuten monet muut Valintaan osallistuvat tytöt. Suklaasilmäinen Aspen jäi minulle ehkä vähän etäiseksi hahmoksi vielä ja lähinnä kyseisen jätkän ylpeys tai mikä lie pisti kovasti ärsyttämään. Hänellä oli kaunis rakastava tyttöystävä kainalossa ja sitten antoikin tyhmien kastiasioiden tulla onnen väliin. Pöh, mikä hölmö idiootti!

Prinssi Maxon taas... Hän ei ärsyttänyt minua ollenkaan. ;) Maxonista taisi tulla yksi kirjallisista ihastuksenkohteistani. Ihana tyyppi! Vaikka kirjan alussa hänestä maalataankin tylsää, jäykkää ja vähän julmaakin kuvaa, arvasin ettei koko totuus liene siinä. Maxonin ja American keskinäiset sanailut olivat jotenkin kutkuttavaa luettavaa.

Kirja oli mukavan kevytlukuinen, sen luvut suhteellisen lyhyitä ja englanninkieli helppoa (ei monimutkaisia pitkiä lauseita). Suosittelenkin tätä kirjaa lämpimästi, jos esim. haluaa harjoituttaa englanninkielen ymmärtämystään, mutta ei ole aiemmin uskaltanut yrittää. Olen nyt lukenut muutamia näitä young adult -kirjoja englanniksi ja alussa hämäännyin, kun amerikkalaisessa kirjassa oli brittisanastoa. Nyt olen oppinut, että nämä Suomen kirjastoista saatavat (ja ilmeisesti ylipäätään Suomessa myytävät) englanninkieliset ovatkin lähes poikkeuksetta brittikäännöksiä!

Summa summarum: The Selection oli symppis, ihana, viihdyttävä, kutkuttava ja koukuttava tarina, jota suosittelen kaikille YA-kirjojen, dystopian ja romantiikan ystäville! Ei kannata pelätä englanninkieltä, vaikkei sitä olisikaan tottunut lukemaan.

Tähdet: **** (Luettu 30.9.2014)

Kirjasarja on alunperin tehty trilogiaksi (The Selection, The Elite ja The One), mutta sen lisäksi Cass on laajentanut sarjaa alku-, väli- ja lisäosilla:

0,4. The Queen (ilm. 12/2014)
0,5. The Prince (2013)
1. The Selection (2012)
2. The Elite (2013)
2,5. The Guard (2014)
2,6. The Favorite (ilm. 2015)
3. The One (2014)
4. The Heir (ilm. 2015)
5. Untitled (ilm.?)

Cassin kotisivut.

Ps. Lukiessa mietin, että tämä kirja olisi kiva nähdä valkokankaalla. Varmuuden vuoksi tein sitten haun Imdb:ssä ja se kertoikin, että kirjasta on tehty kaksi tv-elokuvaa vuosina 2012 ja 2013! Tuollaisiin pienen budjetin tv-elokuviin on hankala päästä käsiksi (ja casting oli mielestäni pääasiassa epäonnistunutta), joten jään edelleen odottamaan leffateattereihin sitä oikeaa kunnon suurta Disney-elokuvaa... ;)

Robert Kirkman: The Walking Dead - Ensimmäinen kirja

Robert Kirkman: The Walkind Dead - Ensimmäinen kirja

Piirtäjät Tony Moore (1.luku), Charlie Adlard (2.luku), Cliff Rathburn

(Walking Dead 1-12, Image Comics Inc., 2004)

Suomentanut Antti Koivumäki

Egmont Kustannus, 2012, ISBN 978-952-233-572-2

Kun The Walking Dead -televisiosarja saapui Suomeen, se oli minulle rakkautta ensisilmäyksellä. Olen viime vuosina alkanut innostua enemmän ja enemmän zombi-elokuvista ja tämä tv-sarja mielestäni erottui vaihtelevanlaatuisesta joukosta kirkkaasti edukseen! Juoni on rautaa, hahmot mielenkiintoisia ja tapahtumat erittäin tunteitaherättäviä. Olikin luonteva jatkumo sarjan "faniudelleni", että tarttuisin seuraavaksi näihin Robert Kirkmanin sarjakuviin, joihin tv-sarja perustuu.

Kokemukseni sarjakuvista on olematon. Jossain vaiheessa luin nuoruudessani lähes kaikki Tintti-kirjat ja Aku Ankkoja olen lukenut aina, mutta siinä se sitten onkin. Täytyy tunnustaa, että varmasti pieni osa minusta on pitänyt sarjakuvia ehkä vähän lapsellisina ja jotenkin huonompana kirjallisuutena tms., vaikka tiedän myös aikuisille suunnattuja vakavammin otettavia sarjakuvia olevan olemassa. Näiden hölmöjen ennakkoluulojeni takia olikin mielenkiintoista nähdä, että miltä näin aikuisiällä sarjakuvan lukeminen maistuisi.

Juoni lyhyesti: The Walking Deadin tarina alkaa siitä, kun poliisi Rick herää koomasta sairaalan sängyssä ja huomaa helvetin päässeen irti. Kaikki muut ihmiset ovat kadonneet, kuolleet ja/tai muuttuneet verenhimoisiksi zombeiksi. Rick pakenee sairaalasta ja lähtee etsimään vaimoaan ja poikaansa toivoen näiden olevan vielä hengissä.

Ensimmäinen pettymykseni ihmetykseni oli, että piirrokset olivatkin mustavalkoisia eikä värien iloitulitusta kuten aiemmin olin tottunut. Tarinan edetessä olin erittäin iloinen tästä asiasta. Mustavalkoisuus sopi aiheen synkkyyteen erinomaisesti, enkä olisi välttämättä halunnutkaan nähdä kaikkea tarinassa lentävää verta ja suolenpätkiä värillisenä... Piirroksissa oli kivasti hyödynnetty sivunkääntämistä. Muutaman kerran tuli kunnon shokki, kun seuraavalla sivulla tapahtuikin jotain kamalaa, jota ei yhtään osannut odottaa. Kerrassaan mahtava tehokeino!

Pidin todella paljon Tony Mooren piirroksista kirjan ensimmäisessä luvussa. Ne olivat taiteellisia, paikoitellen vaikuttavia ja hyvin piirrettyjä kuvia. Pettymykseni olikin suuri, kun piirtäjä vaihtui toisessa luvussa, jolloin hahmojen piirteistä mielestäni katosi kaikki persoonallisuus. Sääli. Kirjan lopussa oli muuten kivoja ekstroja, nimittäin Mooren piirtämiä luonnostelukuvia ja hienoja värillisiä "klippejä" joistakin kohtauksista.

Kirkmanin zombit ovat mukavia. Tarkoitan siinä mielessä, että ne eivät ole liian nopeita ja pelottavia (kuten esim. elokuvassa 28 viikkoa myöhemmin, hui yök!), vaan laahustavat hassuja ääniä päästellen suhteellisen hitaasti eteenpäin. Ja ne ovat myös tapettavissa aika helposti päähän kohdistuvalla iskulla. Ihmisillä on siis oikeasti mahdollisuus päästä pakoon ja selviytyä. Walking Dead-sarjakuvien jännitys ja kauhu tuntuukin perustuvan zombien lisäksi jopa enemmän ihmisten välisiin jännitteisiin ja ihmisen omaan pahuuteen.

Pidin tarinan juonesta todella paljon ja luinkin kirjan alusta loppuun ahmimalla yhtenä iltana! The Walking Dead ei ole pelkkää jännittävää toimintaa ja kauhua, vaan siinä on myös syvällistä sanomaa, mikä herättää tunteita. (Tämä vielä korostuu sarjan edetessä, minkä voin nyt jälkeenpäin todeta!) Juonikoukkuja jäi houkuttelevasti auki, joten seuraava osa lähti heti kirjastosta lainaan...

(Ps. Tv-sarja on näköjään ollut aika uskollinen tälle sarjakuvaesikuvalleen ainakin näiden kahden ensimmäisen luvun osalta. Toki puolin ja toisin on lisätty/poistettu hahmoja ja tapahtumia tai hahmoja on muutettu. Erityisesti ikävöin tv-sarjan suosikkihahmoani, Darylia, jota tästä sarjakuvasta ei löytynyt. Nyyh.)

Tähdet: ***** (Luettu 26.1.2014)

Suomentamaton nuorten fantasia ja scifi

Olen nyt aloittanut uuden kirjallisen valloituksen: nimittäin englanniksi lukemisen! Olen aina ollut arka lukemaan kaunokirjallisuutta millään muulla kielellä kuin omalla äidinkielellä suomeksi. Havahduin tässä eräänä päivänä siihen, että minähän olen viimeiset viisi vuotta joutunut opiskelujen takia lukemaan nimenomaan englanniksi ja vieläpä kuivaa tenttikirjallisuutta, joten miksi en kykenisi lukemaan myös fiktiota?

Seuraava ahaa-elämykseni oli, että kirjastossahan on englanninkielisen kaunokirjallisuuden kokoelma aika kattava ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Koska rakastan fantasiaa ja scifiä, loogisinta oli aloittaa niistä. Laskeakseni riman tarpeeksi alas, päätin aloittaa nuorille suunnatusta spefistä (spekulatiivisesta fiktiosta), koska luen sitä muutenkin mielelläni. Ja eikun lukulistaa tekemään! Muutamia aineistohakuja tehtyäni huomasin, että englanninkielellä löytyvän spefin joukossa on paljon kirjoja, joita ei ole ollenkaan suomennettu, joten oli mielekkäintä lukea ensin niitä. Lisäksi muutamasta sarjasta, jonka suomentaminen on harmillisesti jäänyt kesken (esim. Sophie Jordanin Liekki-trilogia), löytyi kirjastosta ilahduttavasti jatko-osat englanniksi. Jee!

Pikaisella haulla löysin suomentamatonta nuorten fantasiaa tai scifiä ainakin noin 30 eri kirjailijalta! Aihepiirejä näytti löytyvän keijuista ja enkeleistä ihmissusiin ja vampyyreihin, sekä mm. dystopiaa, kloonausta ja aikamatkustusta. Toinen lähteeni englanninkielisille romaaneille tulee olemaan sähköiset kirjat, joihin olen vastikään tutustunut Kindle-lukulaitteen ansiosta. (Kindlestäkin lisää myöhemmin... :)

Tämä linkki vie suoraan sivulle, johon tulen kokoamaan listaa löytämistäni englanninkielisistä kirjoista, joita ei ole suomennettu. Listan kirjat ovat siis pääasiassa nuorille suunnattua fantasiaa ja scifiä. Tarkoitukseni on lukea listan kirjoja vähitellen läpi ja tehdä lukemistani myös arviot tänne blogiin. Toivottavasti listasta on hyötyä ja iloa jollekin muullekin lukijalle, joka etsii spefi-lukemista englanniksi!

Jos sinulla on mielessäsi jokin kirja/sarja lisättäväksi listalle, kuulisin siitä mielelläni! :)

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa

(Delirium, 2011)

WSOY, 2012, pokkari, 351 sivua, ISBN 978-951-0-39356-7

Suomentanut Marja Helanen-Ahtola

Luettu 6.6.2013

Lukulistojani selaamalla voi nopeasti havaita heikkouteni romantiikalla höystettyihin nuortenkirjoihin ja erityisesti sellaisiin, joissa on fantasian tai scifin elementtejä. Dystopia on yksi suosikkigenreistäni ja tätä Delirium-trilogiaa olikin minulle suositeltu useampaan otteeseen. Odotukset olivat siis korkealla!

Nooh... valitettavasti Delirium oli minulle pienoinen pettymys. Se muistutti kovin paljon Condien Tarkoitettu ja Rossin Paljaan taivaan alla -kirjoja, ja koska em. olivat minulle mieleisempiä, Deliriumin lukukokemus kärsi ehkä vähän tästä samankaltaisuudesta. Kenties nuorten dystopia-aihe on jo nyt niin läpikoluttu, että siitä on vaikea saada enää mitään uutta ja erilaista irti (harmi!)? Vaikka kirjan dystopiaksi voikin luokitella, science fictionia siinä oli loppujen lopuksi hyvin vähän eli enemmän tämä on puhtaasti nuortenkirja kera romantiikan. Miinusta tuli myös valitettavasti juonen arvattavuudesta.

Jotain plussaakin kuitenkin. Itse aihehan oli ihan älyttömän kiinnostava ja kutkuttava! Kirjassa rakkaus on sairaus, jotakin kiellettyä ja vältettävää ja ihmiset käyvät tietyssä iässä lävitse "proseduurin", jossa kyky rakastaa (ja ylipäätään kokea äärimmäisiä tunteita) poistetaan heidän aivoistaan. Proseduuriaan odottava Lena tapaa Alexin, joka on "parantamaton" ja kuinkas sitten käykään...

Oliver oli keksinyt kivasti joka luvun alkuun pienen otteen eri lähteistä koskien tautia nimeltä rakkaus. Oli otteita mm. säännöksistä, laeista ja historiankirjoituksista. Nämä rytmittivät kivasti lukukokemusta ja lukijakin oppi vähitellen lisää em. taudista ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Oliverin teksti oli muuten paikoitellen tosi kaunista (esim. hienoja vertauskuvia), jos vain jaksoi keskittyen lukea.

Deliriumin tarina kävi todella jännäksi loppua kohden ja viimeiset sivut olivat suorastaan hengästyttäviä (ja kyynelkin taisi tämän lukijan poskelle vierähtää)! Tämän takia sarjan toinen osakin meni ehdottomasti lukulistalle, vaikkei mikään huippufiilis tästä ensimmäisestä osasta jäänytkään.

Suosittelen dystopian ja/tai nuortenromantiikan ystäville!

Stephenie Meyer: Vieras

Stephenie Meyer: Vieras

(The Host, 2008)

WSOY, 2009, 702 sivua, ISBN 978-951-0-34712-6

Suomentanut Pirkko Biström

Luettu 2.9.2013

Vieraassa Stephenie Meyer on hyvin mielenkiintoisen psykologisen ongelman äärellä: Miten toimia ja tehdä päätöksiä, jos saman ruumiin sisällä olisi kaksi erillistä minää, jotka haluavat eri asioita? Jos minät pystyisivät keskustelemaan keskenään, miten he ratkaisisivat mahdolliset vastakkaiset motiivinsa? Voisivatko he löytää yhteisen sävelen? Ketä he rakastaisivat?

Vieraan lähtöasetelma on kutkuttava. Alienit ("sielut") ovat vallanneet maapallon ja soluttautuneet ihmisten sisään eräänlaisiksi loisiksi, jotka lopulta tukahdattavat ihmisen oman mielen ja tahdon. Jäljellä toki on tietysti pieni harvaksi käynyt ihmiskapinallisten joukko, jotka elävät autiomaassa luolissaan villeinä, sieluista vapaina ja piileskelevinä. Tarinan keskiössä on sielu nimeltä Vaeltaja, joka siirretään kapinalliseen nimeltä Melanie. Kaikki ei menekään niin kuin pitäisi, vaan voimakastahtoinen Melanie saa Vaeltajan rakastumaan omaan rakastettuunsa ja lähtemään yhteiselle matkalle etsimään kapinallisystäviään.

Tässä tarinassa ei ollut vain hyviä ja pahoja. "Hyvistä" henkilöistä paljastui tarinan edetessä synkkiä puolia ja toisaalta "pahoista" inhimillisiä puolia. Mikä yllättävintä, tarinan inhimillisin olento ei ollut ihminen ensinkään! Vaeltajan matka ihmisyyteen ja ihmisenä toimimiseen oli mielenkiintoista seurattavaa. Olin tunteella mukana tarinassa heti ensisivuista lähtien (perhanan Meyer kun saat minut aina itkemään!) ja sydän syrjälläni tuskailin, ettei tarina millään voisi päättyä onnellisesti kaikkien osapuolien kannalta.

Vaeltajan rooli syrjeksittynä ja halveksittuna luolayhteisössä toi minun mieleeni Aylan ja Luolakarhun klaanin. Ja kuten Aylan turvana oli vanha rampa Creb, Vaelin puolella on vanha Jeb. Ja löytyipä sieltä vastine julmalle Broudille myös... Tämä ei liene sattumaa, eiköhän Stepheniekin ole Luolakarhun klaaninsa joskus lukenut...      

Lyhyestä virsi kaunis, tämä oli erittäin hyvä kirja! Olin suhtautunut Meyeriin "yhden tempun ponina", nuorten vampyyri-ihkuromantiikan kirjoittajana, enkä uskonut hänen tarjoavan mitään aikuisten scifille. Toki meyermäiset piirteet löytyivät tästäkin kirjasta ja romanttinen juonikuvio myös, mutta tarina on ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, koukuttava ja hyvin kirjoitettu.

Loppufiiliksenä jäi, että wau mikä matka! Tämä tarina tulee taatusti jäämään mieleen! :)

Jatkoakin on luvassa tulevaisuudessa ainakin kahden osan verran: The Seeker ja The Soul. Puolet minusta palaa halusta lukea jatkoa, mutta toisaalta taas pelkään yltävätkö ne kuitenkaan samalle tasolle kuin tämä. (Samasta syystä en ole uskaltanut käydä katsomassa The Host -elokuvaa...)

Meyerin kotisivut.
Blogeissa: mm. Olipa kerran kirjablogi, Kirjapinot, Kirjoihin kadonnut, Aamuvirkku yksisarvinen

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

WSOY, 2010, 277 sivua

(The Adoration of Jenna Fox, 2008)

Tämä kirja valikoitui lukulistalle, kun tarvitsin scifi-haasteeseen jonkin kirjan, joka sopisi kategoriaan Robotit/Kyborgit/Androidit.

Kirjan aihe oli erittäin mielenkiintoinen! Olen aina ollut kiinnostunut roboteista, androideista, keinoälystä yms. Ajatus näistä on jotenkin kiehtova ja pelottava samaan aikaan. Kirja saikin minut pohtimaan syvällisiä ja miettimään mm. ihmisyyden rajoja ja keinoälyn mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Miten itse suhtautuisin, jos olisin Jenna Fox?

Lukukokemukseni pilasi osittain se, että valitettavasti arvasin alusta asti, mistä kirjassa on kyse ja mitä siinä tulee tapahtumaan. En kokenut tämän takia juuri minkäänlaisia yllätyksiä lukemisen aikana ja jännitys jäi aika olemattomiin.

Kirja oli mukavan kevyt lukea pääasiassa lyhyiden kappaleidensa ansiosta. Valitettavasti myös sisältö jäi aika kevyeksi. Luen paljon nuortenkirjoja, mutta ensikertaa todella huomasin lukevani nuorille suunnattua tarinaa, johon näin aikuislukijana olisin kaivannut jotain enemmän. Kirjan pääpaino oli teinitytön kasvutarinassa, joka alkaa jo hieman puuduttaa aiheena, ja olisinkin viihtynyt paremmin, jos kirjassa olisi ollut enemmän itse scifiä.

Loppufiiliksenä jäi sellainen "ihan kiva" vaikutelma. Jos tämä robotti-asia ei olisi ollut aiheena, olisi lukukokemukseni jäänyt todella tylsäksi eli pisteet tulivat scifistä.

(Kirja luettu kesäkuussa 2012)

Kirjasta lisää huomattavasti laajemmin (mm. juonesta) esim. näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Aamuvirkku yksisarvinen, Jossun lukupäiväkirja

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta (Hainilainen sarja 2)

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta

Avain, 2011, 166 sivua

(Planet of Exile, 1966)

Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetta muistutti yleisfiilikseltään aika paljon ensimmäistä osaa, Rocannonin maailmaa, mutta siihen oli jotenkin helpompi päästä sisälle. Kirja liikkui myös jo edellisestä osasta tuttujen teemojen ympärillä: erilliset joukot yhdistyvät yhteisen vihollisen edessä. Taas tuli hyvin ilmi Le Guinin loistava mielikuvitus ja hienot, filosofiset lauseet. Teksti oli niin paljon rikkaampaa, kuin mihin yleensä olen tottunut, että se vaati extrakeskittymistä, enkä halunnut lukea väsyneenä. Ovelaa, että Maanpakolaisten planeetta on näennäisen söpö pikkutarina, mutta silti siinä on jotakin enemmän. :)

(Kirja luettu alkukesästä 2012)

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla (WSOY, 2012)

Under the Never Sky, 2012

Luin scifi-haasteen kategoriaan "nuorille suunnattu science fiction" Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -kirjan, josta tuli paljon mieleen Condien Tarkoitettu. Molemmissa päähenkilö elää dystopistisessa maailmassa, jossa kaikki on toisin, keinotekoista ja kontrolloitua. Ja sitten jossain ulkopuolella on se villi ja pelottava tuntematon alue, jonne meneminen on kiellettyä. En syttynyt heti kirjalle, mutta noin sivulta 100 alkaen tarina alkoi viemään minua mukaaansa ja eteni toivomaani suuntaan kutkuttavalla tavalla (eikä romantiikastakaan haittaa ollut... ;) Virtuaalitodellisuus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat kiehtoneet minua aina. Kirja pisti miettimään ja arvioimaan uusiksi asian hyviä ja huonoja puolia. Kirjan kankeasta alusta huolimatta voin tunnustaa ihastuneeni siihen, sen kiehtovan kaksijakoiseen maailmaan ja päähenkilöihin Ariaan ja Perryyn. Odotan mielenkiinnolla kirjan jatko-osia!

Frank Herbert: Dyyni

Frank Herbert: Dyyni (Dune, 1965)

WSOY 2010 pokkari 

Tämä Frank Herbertin Dyyni, jolla osallistun myös tämän vuoden scifi-haasteeseen kategoriassa "Hugo-voittaja", oli positiivinen yllätys! Olin nähnyt joskus kirjasta tehdyn leffan, joten perusidea Arrakis-planeetasta, silmät siniseksi muuttavasta rohdosta, fremeneistä ja madoista oli tuttu. Yllätyin kirjan syvällisyydestä. Odotin kevyttä scifiseikkauilua, mutta Dyyni tarjosikin filosofista pohdintaa, mistä tykkäsin kovasti. Tosin lukeminen vaati keskittymistä (ei kannattunut lukea väsyneenä) eivätkä kaikki lauseet heti auenneet minulle, mutta voi sitä oivaltamisen riemua, kun/jos ne lopulta ymmärsin! Arrakis-planeetta on kaikesta karuudestaan huolimatta kiehtova tapahtumaympäristö ja veden kierrätys (ruumiin nesteiden kierrättäminen) on kiintoisa ajatus, jonka soveltamista maapallolla tuli mietittyä lukiessa. Suosittelen niille, jotka kaipaavat kevyen kohelluksen tilalle jotain syvällisempää science fictionia!

J. D. Robb: Alaston kuolema

Tämän Alaston kuolema -kirjan kohdalla tein itselleni kaksi uutta aluevaltausta. Ensinnäkin tutustuin nyt ensikertaa tähän viihdekirjallisuuden tuotteliaimpiin lukeutuvaan ja suosittuun konkariin nimeltä Nora Roberts. Toiseksi tämä oli ensimmäinen futuristinen dekkari, jonka olen lukenut. Luin nuoruudessani paljon dekkareita, mutta kyllästyin niihin vähitellen, kun tuntuivat aina noudattavan samaa kaavaa ja juonet olivat niin ennalta-arvattavia. Nykyään luen siis aika vähän dekkareita, enkä olisi tähänkään tarttunut, jollei minua olisi houkutellut kirjan science fiction -aspekti eli tulevaisuuteen sijoittuvat tapahtumat. (Sekä kirjan erittäin kaunis kansi, joka kiinnitti huomioni kirjaston hyllyssä.)

Alaston kuolema aloittaa samalla dekkarisarjan, jonka Nora Roberts on kirjoittanut kirjailijanimellä J. D. Robb. (Suomeksi sarjassa on ilmestynyt vain ensimmäiset kuusi osaa.) Alastomassa kuolemassa seurataan komisario Eve Dallasin murhatutkimuksia New Yorkissa vuonna 2058. Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun eräs ammattilaisseuralainen murhataan kylmäverisesti ja Eve saa jutun selvitettäväkseen. Tutkimuksesta ei tule kuitenkaan helppo, sillä tapaus on arkaluontoinen poliittisten kytköstensä vuoksi. Asiaa mutkistaa entisestään se, että Eve huomaa pian tuntevansa seksuaalista vetoa mieheen, jota epäilee murhaajaksi...

Mikään ei ole niin tympäisevää, kuin "scifi-kirja", joka sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sitten kyseinen tulevaisuus ei näykään kirjan juonessa juuri ollenkaan tai hyvin vähän. Ei onneksi tämän kirjan kohdalla! Kirjaa lukiessa koki vahvasti, että nyt ollaan jossakin muussa ajassa. Kirjassa kuljettiin ilma-aluksilla, tilattiin ruoka ateriamaatista, ohjattiin suihkua ja hissiä ääniohjauksella ja luettiin lehdet näyttöruudulta... ym. Tällaisten "tulevaisuusherkkujen" lisäksi kirja oli muutenkin viihdyttävä ja mukaansa tempaiseva, joten en ihmettele Robertsin suosiota viihdekirjailijana.

Kuten jo totesin olen perusdekkareihin vähän kyllästynyt, mutta Alaston kuolema säilytti mielenkiintonsa alusta loppuun henkilöhahmojensa ja tulevaisuuskuvansa ansiosta. Päähenkilöstä oli helppo pitää: itsenäinen voimakas nainen, jossa kuitenkin myös heikko/herkkä puoli. Positiivista oli myös se, että kirja sai minut miettimään syvällisempiä juttuja kuten prostituution laillistamista ja sen seurauksia. Ainoana miinuksena on sanottava juonen ja loppuratkaisun ennalta-arvattavuus eli en päässyt yllättymään juuri missään vaiheessa.

Vaikkei Alaston kuolema mikään huipputeos ollutkaan, niin voin hyvin kuvitella lukevani tätä sarjaa vielä lisää esim. kevyenä kesälukemisena. Jännitys kera eroottisen latauksen toimii, pakko myöntää! ;)

Näyte sivuilta 12-13:

    "Tapaus on poliittisista syistä arkaluontoinen. Uhri on
24-vuotias valkoihoinen nainen. Hän menetti henkensä
vuoteessa."
    Eve kohotti toista kulmaansa. "Runollista, koska hän
ansaitsi elantonsakin vuoteessa. Miten hän kuoli?"
    "Tämä on vähän ongelmallinen juttu. Haluan, että näet
itse."
    He lähtivät huoneen poikki. Kumpikin otti esiin kapean
spraypullon ja suihkutti sen sisältämää ainetta käsiinsä,
jotta niistä ei olisi jäänyt rasva- eikä sormenjälkiä.
Makuuhuoneen ovella Eve suihkutti vielä saappaidensa
pohjat, niin ettei niihin tarttuisi kuituja, irtohiuksia eikä
ihonpalasia.

Robb, J. D.: Alaston kuolema

(Naked in Death, 1995)

Gummerus, 2004, 389 sivua, ISBN 951-20-6598-3

Suomentanut Satu Leveelahti

Eve Dallas -sarja (In Death -sarja):

Alaston kuolema (Naked in Death)

Maineikas kuollessaan (Glory In Death)

Kuoleman ikuistama (Immortal In Death)

Kuoleman hurmio (Rapture In Death)

Kuoleman riitit (Ceremony in Death)

Kuoleman enkeli (Vengeance in Death)

Suzanne Collins: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

Olen jäänyt pahasti jälkeen näiden kirja-arvioideni kanssa, joten muutama seuraava arvio tulevat olemaan lyhyehköjä. Tämän Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian toisen osan, Vihan liekit, luin keväällä heti ensimmäisen osan perään.

Vaikka Nälkäpeli on onnellisesti ohitse, sen ulkopuolella alkaa ihan uusi peli Capitolin presidentti Snown ja Katnissin välillä. Katnissista on tahtomattaan tullut vyöhykkeillä orastavan kapinan kasvot ja suuri syntipukki, jolle presidentti janoaa kostoaan.

Katnissin tunteet tässä toisessa osassa ovat hyvin ristiriitaiset ja hän alkaa pitää Nälkäpelistä selviytymistään enemmän häviönä kuin voittona. Lisäksi hän kyseenalaistaa oman hyvyytensä painiessaan tunteidensa kanssa, jotka ohjaavat häntä vuoroin Galen ja kapinan ja vuoroin Peetan ja Capitolin miellyttämisen suuntaan.

Haymitch on minusta sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja ja olikin mukava oppia tuntemaan häntä lisää ja seurata hänen ja Katnissin ystävyyssuhteen kehittymistä. Yksi kirjan herkullisimpia ja inhimillisimpiä kohtauksia olikin Katnissin ja Haymitchin yhteinen ryyppyhetki, joka toi erityisesti Katnissin haavoittuvuuden esille ja teki hänestä entistä pidettävämmän henkilön.

Vihan liekit oli yllättävän toimiva kakkososa. Olin aluksi vähän skeptinen, että miten kirjassa voitaisiin saavuttaa ykkösosan jännitys ja intensiteetti, mutta huoleni oli turha, sillä kirja piti täydellisesti otteessaan! Itse asiassa Vihan liekit oli jopa parempi kuin Nälkäpeli. Kirjan tunnelma oli selvästi pahaenteisempi ja jännittyneempi. Kolmososa on edelleen minulla lukematta, koska olen tahallani pitkittänyt sen aloittamista. Sen verran on korkeat odotukset! :)

Collins, Suzanne: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

(Catching Fire, 2009)

WSOY, pokkari, 2011, 412 sivua, ISBN 978-951-0-37212-8

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli

Vihan liekit

Matkijanärhi

Kirjailija Hannu Rajaniemeä kuuntelemassa :)

Sattuipa niin somasti, että huomasin ihan vahingossa kirjailija Hannu Rajaniemen vierailevan Oulun pääkirjastolla tänään. Kirjastolle oli järjestetty kaikille avoin yleisötilaisuus, jossa Rajaniemeä haastatteli kirjastonhoitaja Anne Rätti (kuvassa vasemmalla).

En ole koskaan aikaisemmin käynyt seuraamassa kirjailijahaastattelua, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää!

Rajaniemi nousi pinnalle scifi-menestyskirjallaan The Quantum Thief (2010), josta ilmestyi vuotta myöhemmin Antti Aution suomennos nimeltä Kvanttivaras. Itse innostuin kovasti Kvanttivarkaasta sen luettuani ja kyseinen kirja saikin kunnian olla blogini ensimmäinen kirja, josta arvion tein. :) Rajaniemen myötä kiinnostuin lisäksi ihan uudella tavalla science fictionista ja sen eri lajityypeistä (joita olin lukenut aika kapea-alaisesti tähän asti).

Haastattelu sujui leppoisissa tunnelmissa. Ensin käytiin läpi kirjailijan suhdetta Ouluun (opiskellut Oulun yliopistossa), kirjoitustaustaa ja kirjoitusprosessia. Hauskana yksityiskohtana jäi mieleeni, että Rajaniemi oli jo lapsena ollut niin innokas lukemaan, että hänen vanhempiensa oli täytynyt rajoittaa poikansa kirjastossa käyntejä vain yhteen kertaan viikossa... ;) Rajaniemi aloitti jo nuorena lukemaan fantasia- ja scifikirjoja englanniksi, joten osin tämän takia kuulemma tuntui myös luontevalta kirjoittaa itsekin englanniksi. Rajaniemi kertoi, että jos hän olisi kirjoittanut Kvanttivarkaan suomeksi, siitä olisi tullut ihan erilainen.

Seuraavaksi haastattelussa siirryttiin Kvanttivaras-teoksen maailmaan, päähenkilöihin ja teemoihin. Oli mukava saada tarkennusta joihinkin itseänikin mietityttäneisiin seikkoihin. Jonkin verran valoitettiin myös sarjan seuraavan osan, Fraktaaliruhtinaan, sisältöä ja Rajaniemi luki siitä myös itse pienen näytteen. Olipa muuten miellyttävä ääni ja miellyttävä mies kaiken kaikkiaan. Todella sympaattinen tyyppi! :)

Fraktaaliruhtinaan (The Fractal Prince) pitäisi kuulemma ilmestyä tammikuussa suomeksi. Suomentaja Antti Autiosta Rajaniemi kertoi, että hän tekee kuulemma kääntäessään hyvin huolellista ja pikkutarkkaa työtä ja että Rajaniemi on ollut oikein tyytyväinen käännöksiin. Tällä hetkellä Rajaniemi työstää sarjan kolmatta osaa, josta hän paljasti sen verran, että sen teemana tulee olemaan pelit. Yleisökysymykseen siitä, että mitä kirjailija aikoo tämän sarjan jälkeen kirjoittaa, hän vastasi salaperäisesti, että ehkä jotakin ei niin kauas tulevaisuuteen sijoittuvaa, vaan lähempänä tätä aikaa tapahtuvaa kummallista...

Haastattelusta jäi todella kiva mieli ja odotan suurella mielenkiinnolla myös kirjailijan tulevia tuotoksia! Ainoa suuri harmitukseni oli, ettei minulla ollut kirjahyllystämme löytyvää Kvanttivarasta mukanani. Nyt jäi se nimikirjoitus saamatta... Perhana sentään!

Seuraavaksi Rajaniemi on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla ensi viikolla!

Arvioni Kvanttivarkaasta.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Minulla on tapana tehdä ranskalaisilla viivoilla lyhyesti muistiinpanoja kirjasta jo lukemisen aikana, jotta olisi helpompi lähteä kirjoittamaan kirja-arviota. Näin siis normaalisti. Kun luin tämän Suzanne Collinsin Nälkäpelin ensimmäisen kerran tänä vuonna, luki muistiinpanoissani kokonaista neljä sanaa: "No huh huh!" ja "Wau!!!". Tällaisesta lähtökohdasta on hieman vaikea alkaa kirjoittamaan arviota, joten luin kirjan toiseen kertaan ja tällä kertaa muistiinpanopuoleen(kin) keskittyen. ;)

Nälkäpeliin tarttuminen oli ollut jo pitkään mielessäni monien kehuvien arvosteluiden takia, mutta viimeinen lukemisen laukaisija oli tämänvuotinen scifi-haaste, jonka yhtenä kategoriana oli dystopia. Olen melkoinen dystopioitten fanittaja, joten lukutehtävä oli tämänkin puolesta mieluinen ja odotukseni varsin korkealla!

Nälkäpelin maailma on karulla tavalla kahtiajakautunut alistusasemassa oleviin vyöhykkeisiin ja valtaa käyttävään Capitoliin. Valta-asemansa muistuttamiseksi ja kapinoiden kitkemiseksi Capitol on kehittänyt Nälkäpelin, reality-shown, jossa 12-16 -vuotiaat lapset, arvonnalla valitut yksi tyttö ja yksi poika kustakin vyöhykkeestä, kamppailevat selviytymisestä peliareenalla, josta vain yksi voi selvitä hengissä voittajana.

Päähenkilö Katniss asuu vyöhykkeellä 12, joka on yksi kurjimmista ja köyhimmistä vyöhykkeistä ja jossa nälkiintyminen on hyvin tavallinen kuolinsyy. Katniss osaa onneksi metsästää ja toimiikin perheensä elättäjänä yhdessä ystävänsä Galen kanssa. Metsästäminen monen muun asian joukossa on kuitenkin ankarasti kiellettyä vyöhykkeellä, joten heidän täytyy metsästää Capitolilta salaa. Kun Katnissin pikkusisko tulee valituksi Nälkäpelin elonkorjuu-arvonnassa, uhrautuu Katniss tämän puolesta osallistumaan itse vapaaehtoisesti Nälkäpeliin. Toisena arvottuna hänen kanssaan areenalle lähtee Peeta Mellark, leipurin poika, joka on kerran aikaisemmin pelastanut hänen henkensä.

Tämä tarina veti kyllä heti mukaansa! Jo ajatus lapsista tappamassa toisiaan joidenkin rikkaiden reality-tv-viihteen vuoksi on varsin vastenmielinen ja karmaiseva. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään säilyäkseen itse hengissä? Samoja teemoja on toki käsitelty ennenkin esim. William Goldingin Kärpästen herrassa, mutta nyt ajatus on tuotu nykyaikaan, kun mukana on Big Brother -tyylinen realityshow. Nämä lasten "gladiaattorikisat" ovat Capitolin asukkaiden suuri kansanhuvi, jonka olennaisina osina ovat vedonlyönti ja tribuuttien (pelaajien) sponsorointi. Aika julmaa ja ällöä.

Kirjan tulevaisuudenkuva tästä mustavalkoisesta kahtiajaosta vyöhykkeiden ja Capitolin välillä on karmeudessaankin jotenkin kiehtova, hyvin rakennettu, pelottava ja mielenkiintoinen. Antaa paljon ajattelemisen aihetta itse kullekin. (Eikä tämä nyt niin kaukainen ajatus ole nykyisessäkään eriarvoisuuden maailmassa, jossa elämme.)

Katniss oli hyvin helposti tykättävä päähenkilö. Sellainen sisukas, vahva, itsenäinen ja ikäisekseen kypsä nuori nainen. Ei mikään avuton tytönhetukka. Myös Peeta sulatti sydämeni täysin! Hän oli ihanan rehti, sympaattinen hahmo, jonka puolesta sydämeni suorastaan särkyi kirjan loppupuolen tapahtumien takia. (Ja mikä sai minut hetkeksi vihaamaan Katnissia, ennen kuin aloin ymmärtää asiaa hänenkin kannaltaan.) 

Nälkäpelissä oli hyvin intensiivinen tunnelma läpi kirjan ja preesens-kerronta jotenkin vain vahvisti tätä tuntemusta. Pelin tapahtumien seuraaminen oli jännittävää ja luinkin kirjaa ahmimalla eteenpäin! En muista milloin olisin viimeksi eläytynyt näin voimakkaasti tunteella johonkin kirjaan ja tunteet heittelivätkin aikamoista vuoristorataa. (Minä-kerronta varmasti vielä lisäsi vaikutusta.) Ensilukemisen jälkeen tuli purskahdettua itkuun (mitä ei usein tapahdu, vaikka herkkä olenkin) ja jäi jotenkin tyhjä olo. Toisen osan lukeminen olikin sitten itsestäänselvyys! ;)

Collins, Suzanne: Nälkäpeli

(The Hunger Games, 2008)

WSOY, pokkari, 2009, 389 sivua, ISBN 978-951-0-38731-3

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli
Nälkäpeli - Vihan liekit
Nälkäpeli - Matkijanärhi  

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjasta sain ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi haastetta täyttyi samalla kertaa. Ensinnäkin se sopi scifi-haasteen kategoriaan "hullu tiedemies" ja toiseksi minulla on ollut menossa tällainen epävirallinen minihaaste vähän niin kuin taustalla jo pitemmän aikaa, nimittäin Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan kauhuklassikoiden lukeminen.

Lukukokemustani laimensi alusta alkaen ehkä se, että tiesin skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kirjan perusidean entuudestaan, vaikka lukukerta olikin ensimmäinen. (Ovathan Jekyll ja Hyde hyvän ja pahan käsitteinäkin jo itsessään muodostuneet klassikoksi!)

Kiltti ja hyvätapainen tiedemies, tohtori Jekyll, tekee laboratoriossaan kokeita ja herättää ystävissään kummastusta veljeilemällä ilkeän herra Hyden kanssa, joka kylvää kauhua Lontoon kaduilla. Odotin jostain syystä, että tarinan kertoisi Jekyll itse, mutta tapahtumia seurattiinkin ulkopuolisen silmin. Arvoitus ratkesi pala palalta sen mukaan, miten eräs tohtori Jekyllin ystävistä, lakimies herra Utterson, alkoi arvoitusta selvittämään.

Kirjan rakenne ei ollut oikein minun mieleeni. Lopussa oleva Jekyllin selonteko oli hieman raskasta ja suorastaan paatoksellista luettavaa. Se harmitti, että aluksi kirjassa annettiin lukijalle informaatiota varsin verkkaiseen tahtiin ja lopussa sitten kaadettiin kaikki kerralla niskaan. Kirjan tärkeimmän pointin (pahuus vs. hyvyys ihmisessä) käsittely kärsi em. asian takia hieman.

Itse olisin pitänyt enemmän siitä, jos koko tarina olisi kerrottu Jekyllin näkökulmasta. Siitä olisi voinut saada psykologisesti erittäin mielenkiintoisen jännitystarinan. Nyt lukukokemus jäi varsin pliisuksi ja yllätyksettömäksi. Harmi, sillä tuosta mielenkiintoisesta hyvyys/pahuus-teemasta olisi voinut saada niin paljon enemmän irti. Olisin odottanut myös pituuden puolesta "suurempaa" tarinaa, sillä nyt kirja oli harmittavan lyhyt.

Näiden vanhojen klassikoiden arvostelu on aina jotenkin turhauttavaa, koska pääsääntöisesti en ole pitänyt niistä ja ne ovat tuntuneet jääneen jo pahasti ajan jalkoihin. Samalla niitä kuitenkin myös väkisinkin kunnioittaa, sillä nämä kirjat ovat olleet kuitenkin eräänlaisia tienluojia omana aikanaan. 

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on muuten tähän asti lukemistani kauhuklassikoista jotenkin nykyaikaisimman tuntuinen eikä siinä ole samalla tavalla 1800-luvun "kankeutta" kuin esim. Draculassa tai Frankensteinissa paikoitellen on.

Näyte sivulta 24:

    Sopivasti herra Uttersonin asunnon lähettyvillä olevan kirkon kellot löivät kuudesti, ja yhä vain hän pohti ongelmaansa. Tähän saakka se oli koskettanut vain hänen älyllistä puoltaan, mutta nyt se oli temmannut mukaansa tai pikemminkin kahlinnut myös hänen mielikuvituksensa. Hänen maatessaan unettomana yön ja verhotun huoneen pimeydessä liukui herra Enfieldin kertomus hänen sielunsa silmien ohi valaistuna kuvanauhana. Hän näki nukkuvan kaupungin valtavan lamppumeren, nopeasti kävelevän mieshahmon, lääkärin luota juoksevan tyttösen. Sitten - törmäys, ja tuo ihmispaholainen polki tytön jalkoihinsa jatkaen matkaansa tämän huudoista välittämättä.

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

(The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1886)

Otava, 2007, 122 sivua, ISBN-13: 978-951-1-21604-9

Suomentanut Erkki Haglund

Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1911 nimellä Salaperäinen ovi.

Lisätietoa: Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjoja teehuoneessa  

Beth Revis: Matka alkaa - Across the Universe 1

Tätä yhdysvaltalaisen Beth Revisin kirjan ilmestymistä odotin ehkä kaikkein eniten tänä vuonna ilmestyvistä nuortenkirjoista. Kirjassa kiinnosti ja mieltäni kiehtoi erityisesti se, että tapahtumapaikkana olisi suljettu tila eli avaruusalus keskellä avaruutta. Odotin kirjaa kovasti myös siksi, että halusin siitä ensimmäisen kirjani tämänvuotiseen scifi-haasteeseen. Luin kirjan jo joskus tammi-helmikuussa, mutta arvio tulee vasta nyt!

Across the Universe - Matka alkaa on siis tulevan nuorille suunnatun scifi-trilogian aloitusosa. Siinä teinityttö Amy ja hänen vanhempansa aloittavat 350 vuotta kestävän matkansa kohti uutta planeettaa avaruusalus Varjeluksella. Heidät sekä muut uudelle planeetalle kuljetettavat tiedemiehet ja asiantuntijat on syväjäädytetty matkan ajaksi kryonestelaatikoihin.

Seuraaja on 17-vuotias nuorukainen, joka on asunut koko elämänsä Varjeluksella ja josta on tuleva jonakin päivänä avaruusaluksen seuraava johtaja. Hänen päivänsä kuluvat harjoitellessa tulevaa tehtäväänsä varten aluksen nykyisen johtajan, Vanhimman, ankarassa ohjauksessa. Eräänä päivänä Seuraaja löytää kryolaatikot ja ihastuu eräässä laatikossa näkemäänsä punatukkaiseen tyttöön. Mutta sitten tapahtuu jotakin kamalaa: joku kytkee pois Amyn kryolaatikon virran 50 vuotta liian aikaisin! Amy ja muut syväjäädytetyt ovat hengenvaarassa...

Apua, mistä aloittaisin, kun oli niin mahtava kirja ja paljon sanottavaa! ;) Kirjassa seurataan tarinaa vuorotellen Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Ratkaisu on erittäin toimiva ja juonen kannalta oleellinen, sillä nämä nuoret kokevat todellisuutensa niin eri tavoin ja täysin eri lähtökohdista. Pidin molemmista päähenkilöistä, mutta Seuraajan persoona oli ehkä kiinnostavampi. Seuraaja on sympaattinen ja samalla jotenkin epätyypillinen sankari/päähenkilö. Hän ei ole todellakaan mikään Mr. Nice Guy, vaan sopivasti rosoinen tyyppi ja vähän "tuhma poika".

Tässä kirjassa ei ole sitten tippaakaan siirappista teiniromantiikkaa, vaan Amyn ja Seuraajan välinen ihmissuhde on jotenkin aikuismaisempi ja realistisempi ehkä? Kirjassa on ylipäätään vähän mitään romantiikkaa, mikä oli pienoinen yllätys kovin harhaanjohtavan kansikuvituksen (joka on superkaunis!) ja takakannen tekstin takia. Tämä toimikoon varoituksena kaikille romantiikannälkäisille. ;)

Varjelus-avaruusalus on varsin kutkuttava tapahtumien näyttämönä ja kovasti yritin kuvitella, miltä näyttävät sen maatilat, pellot ja kaupunki 2500 ha:n alueella (jonka kokoiseksi alus kuvataan). Pakko mainita, että mielestäni lehmien, lampaiden ja vuohien pitäminen avaruusaluksessa ei kuulosta realistiselta. (Jos oikeasti olisimme asuttamassa ihmiskuntaa toiselle planeetalle, eikö olisi paljon energiatehokkaampaa kuljettaa mukana vain kasvisruokaa?)

Varjeluksen asukkaat ovat varsin puistattavia... Heillä ei ole omaa ajattelua, kyseenalaistamista, mitään omaa tahtoa. Kuin robotteja tai muurahaisia. Ironista onkin, että Varjeluksen "sairasosastolla" pidettävät epänormaalit mielisairaat ovat Amyn näkökulmasta niitä normaaleja ihmisiä.

Kirjassa käsitellään aika vakavia teemoja esim. johtajuuteen ja yksilönvapauteen liittyen. Millainen on hyvä johtaja? Miten tasapainotellaan toisaalta johtajan vallankäytön ja toisaalta yksilön oman vapauden/ajattelun välillä?

Luin kirjaa tosi hitaasti ja nautiskellen, koska pidin siitä jo heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen! Kirja oli kiinnostava, vangitseva, jännittävä ja ajatuksia herättävä. En voinut olla miettimättä miten itse toimisin samassa tilanteessa, jos olisin Amy tai Seuraaja. Loppua kohden kirja kääntyi todella jännittäväksi ja se piti oikein ahmia yön pimeinä tunteina loppuun... Tämä olisi varmaan aika vangitseva leffakokemuksena! (Sitä odotellessa...) 

Näyte sivulta 63 (joka kuvaa hyvin kirjan kaunista kerrontaa):

    Tuijotan alas häneen. Hän on kauneinta mitä olen koskaan
nähnyt, mutta myös omituisinta. Hänen ihonsa on kalpea,
melkein läpinäkyvän valkoinen, enkä usko että se johtuu
pelkästään jäästä. Asetan käteni lasiarkun kannelle hänen
sydämensä yläpuolelle. Ihoni on kuin tumma varjo hänen
valkeutensa yllä.

Revis, Beth: Across the Universe - Matka alkaa

(Across the Universe, 2011)

Otava, 2012, 397 sivua, ISBN 978-951-1-25407-2

Suomentanut Outi Järvinen

Across the Universe -trilogia:


1. Matka alkaa
2. Miljoona aurinkoa
3. Shades of Earth (ei suomennettu)

Lisätietoa: kirjailijan kotisivut

Blogeissa: mm. Luettuja maailmoja, Aamuvirkku yksisarvinen, Yöpöydän kirjat, Jossun lukupäiväkirja

Science fiction -haaste

En ole osallistunut vielä yhteenkään lukuhaasteeseen. Mielenkiintoisia haasteita olisi toki ollut tarjolla, mutta ajanpuutteen vuoksi ei ole tuntunut järkevältä eikä mielekkäältä tarttua niihin. (Esim. kirjallinen maailmanvalloitus kiehtoo kovasti, mutta minulla on niin paljon amerikkalaisia ja suomalaisia kirjoja lukujonossa tällä hetkellä, etten halua käyttää aikaani maailmanvalloitukseen. Mutta ehkä myöhemmin...)

Nyt kuitenkin löytyi haaste, johon minun on ihan pakko osallistua! :) Kyseessä on tällainen Taikakirjaimet-blogin Raijan esittelemä scifi-haaste. Koska scifiä tulee muutenkin luettua ja tämä haaste vaatii vain 12 kirjan lukemisen vuodessa, niin se tuntui juuri sopivalta haasteelta minulle!

Haasteen tavoitteena on siis lukea tämän vuoden 2012 aikana yksi kirja 12 eri kategoriasta. Joihinkin kategorioihin oli haastavaa löytää ehdokas ja toisaalta moni valitsemani kirja olisi sopinut useampaankin kategoriaan. Periaatteenani oli löytää vain sellaisia kirjailijoita, joita en ole aikaisemmin lukenut. Lisäksi pyrin hyödyntämään jo lukulistoiltani löytyviä kirjoja. (Kauheeta tehokkuusajattelua, myönnän...) Mutta näillä nyt siis mennään:

1. Nuorille suunnattu science fiction

     Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

2. Aikuisten science fiction

     Margaret Atwood: Oryx ja Crake

3. Hugo-voittaja

     Frank Herbert: Dyyni

4. Science fiction -klassikko - julkaistu -1950

     Charlotte Perkins Gilman: Herland (1915)

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992

     Dan Simmons: Hyperion (1989)

6. Steampunk

     Philip Reeve: Kävelevät koneet

7. Robotit / Kyborgit / Androidit

     Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

8. Avaruusalukset / Alienit

     Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa (avaruusalukset)

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi

     Isaac Asimov: Ikuisuuden loppu (aikamatkustus)

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
  
       Suzanne Collins: Nälkäpeli (dystopia)

11. Kyberpunk
  
       William Gibson: Neurovelho

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
  
       Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tulen perustamaan haasteelle oman välilehden, jossa sitten näkyy haasteen eteneminen. Toivon mukaan. ;)

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma - Hain-sarja 1

Vaikka olenkin lukenut fantasiaa ja scifiä aika paljon, on Ursula K. Le Guin mennyt minulta totaalisen ohi. Oli siis korkea aika korjata tämä aukko sivistyksessäni ja aloittaa ko. kirjailijan tuotantoon tutustuminen. Minulle on tärkeää lukea kirjoja järjestyksessä, joten luonnollisin valinta ensimmäiseksi kirjaksi oli tämä Le Guinin esikoisteos Rocannonin maailma. Se aloittaa Hainilaiseksi sarjaksi kutsutun tieteissarjan, jonka kirjat toimivat ilmeisesti myös yksittäin luettuina ongelmitta.

Lyhyesti sanottuna Rocannonin maailma kertoo kaukaisesta planeetasta, jonne matkustaa mies nimeltä Rocannon. Hän on niin kutsutun Liiton tiedemies ja etnografisen tutkimuksen johtaja. Rocannon saapuu planeetalle aikomuksenaan saada lisätietoa planeetan alkuperäisestä väestöstä, johon kuuluu ihmisen kaltaisia olentoja kuten pienikokoiset gdemiarit ("luolaihmiset") ja telepatiataitoiset fiiat, sekä pitkänhuiskeat angyarit ("herrat") ja näiden palvelijat olgyiorit ("suorittajat"). Angyarit käyttävät liikkumiseensa tuuliratsuja, jotka ovat jonkinlaisia lentäviä kissaeläimiä ja vaikuttavat varsin omapäisiltä otuksilta.

Lukeminen tökki hieman ensimmäiset noin 30 sivua, kun en oikein päässyt tarinaan mukaan ja se vaikutti hieman sekavalta. (Kirja nimittäin alkaa ns. johdantokertomuksella, joka pohjaa varsinaisia tulevia kirjan tapahtumia.) Varsinainen tarina pääsee käyntiin, kun aggressiivinen vihollinen tuhoaa Rocannonin aluksen ja hänen tutkimusryhmäläisensä sen mukana. Rocannon liittoutuu muutaman alkuperäisväestöläisen kanssa ja lähtee kostoretkelle kohti vihollisen tukikohtaa...

Rocannonin maailma oli mielenkiintoinen sekoitus scifiä ja fantasiaa. Toisaalta tarinassa oli scifille hyvin tyypillisiä elementtejä (teknologiset vempaimet, avaruusalukset, ajassa matkustaminen jne.), mutta sitten myös ripaus fantasiaa seikkailuineen ja paikasta toiseen vaeltamisineen. Lukukokemus oli kiinnostava ja kirja hyvin helppolukuinen alun käynnistysvaikeuksista huolimatta (varmaan syy oli vain minussa). Koin, että kirjassa oli paljon kauniita ja oivaltavia asioita ja ilmauksia, joita en nyt osaa tämän tarkemmin selittää. ;)

Pidin tarinasta paljon, vaikka se olikin näennäisen yksinkertainen ja jotenkin tuttu (ryhmä erilaisia henkilöitä liittoutuu yhteistä vihollista vastaan ja matkalla sattuu kaikenlaisia vastoinkäymisiä). Pohjimmiltaan Rocannonin maailma kertoo ainakin itselleni siitä, kuinka pieni ja kenties yksinään merkityksetön yksilö tulee merkitykselliseksi joukossa, kun toimitaan yhdessä hyvyyden nimissä pahaa vastaan. Toki kirjassa vilisi muitakin tuttuja teemoja kuten erilaisuus, eriarvoisuus ja ennakkoluuloisuus.

Vaikka juoni jossain määrin kulki ennustusteni mukaisesti, pääsi Le Guin myös yllättämään positiivisella tavalla. Rocannonin maailmassa oli kaunis ja itselleni mieluinen lopetus. Olen kuullut, että nämä Hainilaisen sarjan kirjat vaikeutuvat luettavuudeltaan huomattavasti tämän jälkeen, mutta aion ehdottomasti tutustua niihinkin sekä tietysti Maameren tarinat -sarjaan! :)

Näyte sivulta 40:

      Pitkä päivä kului. Yötuuli puhalsi Rocannonin huoneen
ikkunoihin Hallanin linnan tornissa ja sai tulen lepattamaan
suuressa takassa. Kylmävuosi oli melkein ohi; tuulessa oli
kevään levottomuutta. Kun hän nosti päätään, hän haistoi
seinällä roikkuvien ruokokudelmien makean, raskaan tuok-
sun ja yön makean, raikkaan tuoksun metsissä ulkopuolel-
la. Hän puhui vielä kerran lähettimeen: "Rocannon täällä.
Tämä on Rocannon. Pystyttekö vastaamaan?" Hän kuun-
teli pitkään vastaanottimen hiljaisuutta ja yritti sitten vielä
kerran aluksen taajuudella: "Rocannon täällä..." Kun hän 
huomasi, miten hiljaa hän puhui, lähes kuiskaten, hän lo-
petti ja sulki laitteen. He olivat kuolleet, kaikki neljätoista,
hänen kumppaninsa ja ystävänsä.

Le Guin, Ursula K.: Rocannonin maailma

(Rocannon's World, 1966)

Avain, 2010, 180 sivua, ISBN 978-951-692-804-6

Suomentanut Jyrki Iivonen

Hain-sarja:

Rocannonin maailma

Maanpakolaisten planeetta
Harhakaupunki

Pimeyden vasen käsi

Maailma, vihreä metsä

Osattomien planeetta

Kahdesti haarautuva puu

Lisätietoa: kirjailija Wikipediassa, kirja kustantajan sivuilla

Arvosteluja: Helsingin Sanomat

Blogeissa: ainakin Kirjamielellä ja Taikakirjaimet

H. G. Wells: Maailmojen sota

"Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä. Vaaralle, joka saattaisi uhata ihmistä hänen omaa planeettaansa vanhemmista maailmoista, ei kukaan uhrannut ajatustakaan, tai parhaassakin tapauksessa piti elämän esiintymistä niissä epätodennäköisenä tai mahdottomana." (s. 7-8)

Tekijä: Wells, H. G.
Teos: Maailmojen sota
Alkuperäisteos: The War of the Worlds (1898)
Kustantaja: Tammi
Painos: 2. painos, 2005
Suomennos: Matti Kannosto
Sivuja: 223
ISBN 951-31-3373-7

Tämä H. G. Wellsin Maailmojen sota oli minulle hämmentävä lukukokemus ja tuskastelin ekan sadan sivun aikana, että miten saan tästä aikaiseksi kirja-arvion, koska tuntui, etten pidä kirjasta ollenkaan. Olihan kyseessä science fictionin klassikko(!), joten odotukseni olivat korkealla ja olisin niin kovasti halunnut pitää tästä.

Kirja kertoo siis marsilaisten Maan valloituksesta, mikä ikävä kyllä paljastetaan lukijalle heti kirjan alussa, joten sen puoleen mitään epäselvyyttä (eikä sen takia valitettavasti jännitystäkään) juonen suhteen ollut. Kirja on kirjoitettu uutisraporttimaiseen tyyliin, mikä aiheuttaa sen, että tarinan minäkertoja jää varsinkin tarinan alkupuolella jotenkin etäiseksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi.

Ensimmäiset 35 sivua luin kiinnostuneena, mutta sitten alkoi keskittyminen herpaantumaan pahasti ja tätä jatkui noin sivulle 100 asti. Tässä syitä: ensinnäkin tuntui, että tarina alkoi junnaamaan paikallaan ja sivutolkulla seurasi kuvailua, kuvailua ja kuvailua marsilaisten hyökkäyksistä sinne ja tänne. Erityisen raskaaksi tämän teki, että kirjassa esiintyi mielestäni aivan liikaa englantilaisten eri kaupunkien, paikkojen ja katujen nimiä. Ne unohti nopeasti, kun niihin ei ole itsellä mitään kosketuspintaa ja mielikuvaa todellisessa elämässä. Tämä oli hyvin nukuttava vaihe lukemisessa ja käytinkin tätä kirjaa sumeilemattomasti hyödyksi takuuvarmana "nukutuskirjana" illalla sängyssä.

Maailmojen sodan lukujen nimet (joihin usein kirjoissa kiinnitän huomiota) olivat kökköjä ja yksinkertaisia. Sopivat toki yksiin tuon uutisraporttimaisen tyylin kanssa. Vai mitä mieltä olette näistä: "Miten pääsin kotiin", "Mitä näin Weybridgen ja Sheppertonin tuhosta", "Mitä Surreyssa oli tapahtunut" jne. Hassu tyyli näin nykylukijan perspektiivistä.

Kirjan toinen osa (alkaen sivulta 141) oli huomattavasti parempi. Uutisraporttimaisuus hieman hälveni ja tarinaan tuli kiinnostavuutta ja sitä kaipaamaani vaaran/jännityksen tuntua, kun kertojaäänen raportointi muuttui henkilökohtaiseksi selviytymistaisteluksi. Viime metreille asti mietin, miten tarinassa tulee käymään, kun sivut vain vähenivät eikä perinteisestä loppukliimaksista ollut tietoakaan. No, tulihan se loppuratkaisu nopeasti ja yllättäen. Tosin jätti hieman hölmistyneen tunteen myös. Tässäkö se oli?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi hyvin kaksijakoinen fiilis. Tämä teos ei jättänyt halua lukea kirjaa uudestaan, mutta kirjailijan muihin teoksiin (kuten Aikakone) voisin joskus tutustua. En kuitenkaan kadu, että luin kirjan, koska nyt tiedän missä scifin juuret ovat ja mistä on lähetty aikanaan liikkeelle science fiction -kirjallisuudessa.

Lisätietoa: kirjailijasta Wikipediassa ja kirjasta Tammen sivuilla

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

"Puolenpäivän aikaan näin ensimmäisiä elämän merkkejä lähes vuorokauteen. Tai en ollut varma olivatko ne eläviä olentoja. Liikettä joka tapauksessa. Katua pitkin lensi parvi omituisia sähikäisiä, kuin isokokoisia tähtisateita, joita lapset jouluna polttelevat. Ne katosivat sisään yhdestä porraskäytävästä, jonka ovi oli auki. Hetken päästä kuului outo rysäys, talo tärähti, ja sitten oli taas hiljaista. Sähikäiset tulivat näkyviin ja jatkoivat lentoaan pitkin katua ja häipyivät nurkan taakse." (s. 93)


Oja, Heikki: Jäinen lohikäärme. Tampereen Science Fiction Seura 2001. 161 s. ISBN 952-5211-06-1.

Olen yleensä allerginen novellikokoelmille. Juuri kun pääsee tarinaan sisään, se jo loppuu. Jokin sai minut kuitenkin tarttumaan tähän kirjaan kirjaston hyllyssä ja kirjan alkujohdanto herätti välittömästi kiinnostukseni. Selvisi nimittäin, että itsellenikin tähtitieteen tietokirjoista tuttu tähtitieteen dosentti Heikki Oja on kirjoittanut 80-luvulla science fiction -tarinoita salanimillä Matias Ranta ja Matilda Ranta. Salanimillään hän on ottanut menestyksekkäästi osaa eri tieteisnovellikilpailuihin ja hänen tarinoitaan on julkaistu mm. Portti-lehdessä.

Jäinen lohikäärme -novellikokoelma yllätti minut positiivisesti. Sen 12 tarinaa vaihtelevat aihepiireiltään ja tyyleiltään laidasta laitaan, vaikka kirjailijan ääni onkin tunnistettavissa niistä jokaisesta. Matilda Rannan nimellä  julkaistut tarinat ovat romanttisempia ja hempeämpiä, kun taas Matias Rannan tyyli on tieteellisempää ja teknisempää. Joukossa on myös ennen julkaisemattomia tarinoita. Ehdoton suosikkini oli Tulppaanikukkula, josta yllä oleva lukunäyte myös on. Se oli pisin, jännittävin ja mielenkiintoisin tarina, joka kertoi avaruusolioiden invaasiosta Helsinkiin.

Muissa tarinoissa mm. leikitellään telepatialla, aikamatkustuksella ja muumion henkiin herättämisellä. On todettava myös, että viimeinen tarina Vankila oli mielestäni mukavan yllättävä. Kahdentoista novellin joukkoon mahtui myös kolme pahaa pettymystä, mutta ei kai voi olettaa, että 12 novellin kokoelmassa kaikki olisivat minun makuuni. Jokaista novellia edelsi muuten myös pieni esittelyteksti, mikä auttoi orientoitumaan aina uuteen tarinaan.

Tässä vielä lista kirjan novelleista:

Maailmanrekisteri
Jäinen vaeltaja (Ursan novellikilpailun voittaja)
Pääjohtaja
Syrjäinen maailma (Tampereen Science Fiction -seuran kirjoituskilpailun jaettu kolmas sija)
Ran palvelija (Tampereen SF-seuran novellikilpailusta kunniamaininta)
Mies tulevaisuudesta
Lumiyö
Tulppaanikukkula (Suomen Tieteiskirjoittajien novellikilpailussa 9 palkitun joukkoon)
Jäinen kohtaus
Yksin
Universaalinen rakkaus
Vankila

Suositten Jäistä lohikäärmettä ainakin scifi-intoilijoille, vaikka mitään huippuscifiä se ei mielestäni edustakaan. Novellijoukossa on kuitenkin muutama karkki, joiden ansiosta lukukokemus jäi ehdottomasti onnistuneeksi!

Lisätietoa: Heikki Oja wikipediassa, kirja-arvostelu Turun sanomissa ja Helsingin Sanomissa