Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol

Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol

(The Best of Cordwainer Smith, 1975)

Suomentanut Matti Rosvall

WSOY, 1985, 277 sivua, ISBN 951-0-12910-0

Tammikuun lukuhaasteenani oli tutustua Tähtivaeltaja-palkinnon voittajiin alusta alkaen. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui siten vuonna 1986 palkinnon voittanut novellikokoelma Planeetta nimeltä Shajol, joka sisältää seitsemän novellia vuosilta 1958-1964. Kirjan etukansilipareesta selviää, että kokoelman kirjoittanut Cordwainer Smith onkin salanimi ja että kirjailijan oikea henkilöllisyys (Paul Myron Anthony Linebarger) paljastui vasta tämän kuoleman (1966) jälkeen. Eli näin salaperäisissä tunnelmissa alkoi tähän kirjaan tutustuminen...

Kaikki kokoelman novellit sijoittuivat samaan maailmaan ja niissä oli hauskasti myös viittauksia toisiinsa. Tarinoissa oli paljon mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisia oivalluksia, jotka ihastuttivat minua. (Esim. avaruusaluksen kapteeni ohjasi alusta vain "omien aivojensa sykäyksillä". Tai että avaruusmatkalle voi ottaa mukaan seurakseen "holokuutioina" ketä tahansa perheenjäseniä, ystäviä tai palveluskuntaa.) Monissa novelleissa toistui samoja teemoja esim. avaruusmatkailu ja telepatia, josta hauskimpana esimerkkinä "mutanttiminkit", jotka toimivat telepaattisena planeetan puolustusjärjestelmänä :D.

Pientä feminismin poikastakin (tai ainakin edistyksellistä ajattelua) olin novelleista löytävinäni, sillä muutamissa niistä esiintyy merkittävän vahvoja naishahmoja. (Varsinkin ottaen huomioon, että novellit on kuitenkin kirjoitettu 50-60-luvuilla, jolloin samaan aikaan vanhassa Star Trekissä naiset vielä kekkuloivat minihameissa ja jolloin naisihmisten tärkein tehtävä oli näyttää hyvältä. Paitsi communications officer Uhura, jolla oli jopa joku tehtäväkin...) Smithin kokoelmasta sen sijaan löytyy esim. naisia avaruuslaivojen kapteeneina ja vallankumouksen johtohahmoina.

Muita teemoja olivat mm. minuuden etsiminen, ihmisyyden rajat ja määritelmä, vallankumous ja kuolema. Kokoelman pisin novelli, Naurutalon kuollut rouva, käsitteli alaihmisten (ihmiseksi muutettuja eläimiä) ja robottien kapinaa tavallisia ihmisiä ja valtiaita vastaan. Totesin myös, että kirjailija toisi olla jossain määrin romantikko, kun seitsemästä tarinasta viidessä oli jonkinlainen romanssikuvio meneillään! Tosin romanssit eivät olleet mitään siirappisia ja usein aika sivuosassa.

Smithin kokoelma oli mielenkiintoinen ja koukuttava kokonaisuus, paikoin myös aika haikeamielinen ja synkkä. Smithin teksti oli nautittavaa lukea ja sisälsi rikasta sanastoa. Kuvailu oli välillä myös aika herkullista, esim. tämä kohta (s. 42): "Ditan silmissä Dolores oli pelottavampi kuin mutapaakkuinen matelija joka heristää ruhjottua, iljettävää päätään silmittömän nälän ja sokean raivon sumentamin silmin." 

Kokoelma oli aika tasavahva ja näistä seitsemästä tarinasta tykkäsin viidestä. Suosikkejani olivat Neito joka purjehti Sielua, Kuinka aivot poltettiin, Matami Hittonin kisumisut ja Planeetta nimeltä Shajol.

Tähdet: ***1/2

Kokoelman novellit:

• Neito joka purjehti Sielua (The Lady Who Sailed The Soul, 1960)
• Kuinka aivot poltettiin (The Burning of the Brain, 1958)
• Komentaja Suzdalin rikos ja riemuvoitto (The Crime and the Glory of Commander Suzdal, 1964)
• Naurutalon kuollut rouva (The Dead Lady of Clown Town, 1964)
• Matami Hittonin Kisumisut (Mother Hitton's Littul Kittons, 1961)
• Balladi C'mellistä (The Ballad of Lost C'mell, 1962)
• Planeetta nimeltä Shajol (A Planet Named Shayol, 1961)

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007)

WSOY, 336 sivua, ISBN 978-951-0-33956-0

Luettu: 21.1.2014

Miina Supisen kertomus Siloloiden hullunkurisesta perheestä kutkutti nauruhermojani oikein urakalla! Herkullisuus on se sana, joka kuvaa hyvin sekä tekstiä että muutamia tarinallisia oivalluksia kirjassa. Juoni yllätti jatkuvasti ja loppua kohden se kävi suorastaan jännittäväksi, kun ns. silmukka kiristyi ja huolellisesti rakennettu korttitalokulissi alkoi horjua. Mutta mistä tämä kirja kertoo? Lukemisen jälkeen jäi vähän hölmistynyt olo, että mikä tämän teoksen punainen lanka oli? Lihallisuus ja fyysisyys ovat hyvin esillä kirjassa mm. Silmu-pojan kuntosalitreenauksen ja Astra-tyttären sm-seksikokeilujen muodossa. Kirjassa on kekseliäästi nimetyt luvut, joista hyvin jäi karmivuudessaan mieleen luku nimeltä "vapaat kädet" (s.132-134). Jännä kirja, liippasi vakavia ja ahdistavia teemoja, mutta onnistui samalla olemaan erittäin viihdyttävä, hauska ja nopealukuinen. Lopussa tulikin harmistus kirjan päättymisestä, sillä mielelläni olisin lukenut lisää!

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa

(Delirium, 2011)

WSOY, 2012, pokkari, 351 sivua, ISBN 978-951-0-39356-7

Suomentanut Marja Helanen-Ahtola

Luettu 6.6.2013

Lukulistojani selaamalla voi nopeasti havaita heikkouteni romantiikalla höystettyihin nuortenkirjoihin ja erityisesti sellaisiin, joissa on fantasian tai scifin elementtejä. Dystopia on yksi suosikkigenreistäni ja tätä Delirium-trilogiaa olikin minulle suositeltu useampaan otteeseen. Odotukset olivat siis korkealla!

Nooh... valitettavasti Delirium oli minulle pienoinen pettymys. Se muistutti kovin paljon Condien Tarkoitettu ja Rossin Paljaan taivaan alla -kirjoja, ja koska em. olivat minulle mieleisempiä, Deliriumin lukukokemus kärsi ehkä vähän tästä samankaltaisuudesta. Kenties nuorten dystopia-aihe on jo nyt niin läpikoluttu, että siitä on vaikea saada enää mitään uutta ja erilaista irti (harmi!)? Vaikka kirjan dystopiaksi voikin luokitella, science fictionia siinä oli loppujen lopuksi hyvin vähän eli enemmän tämä on puhtaasti nuortenkirja kera romantiikan. Miinusta tuli myös valitettavasti juonen arvattavuudesta.

Jotain plussaakin kuitenkin. Itse aihehan oli ihan älyttömän kiinnostava ja kutkuttava! Kirjassa rakkaus on sairaus, jotakin kiellettyä ja vältettävää ja ihmiset käyvät tietyssä iässä lävitse "proseduurin", jossa kyky rakastaa (ja ylipäätään kokea äärimmäisiä tunteita) poistetaan heidän aivoistaan. Proseduuriaan odottava Lena tapaa Alexin, joka on "parantamaton" ja kuinkas sitten käykään...

Oliver oli keksinyt kivasti joka luvun alkuun pienen otteen eri lähteistä koskien tautia nimeltä rakkaus. Oli otteita mm. säännöksistä, laeista ja historiankirjoituksista. Nämä rytmittivät kivasti lukukokemusta ja lukijakin oppi vähitellen lisää em. taudista ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Oliverin teksti oli muuten paikoitellen tosi kaunista (esim. hienoja vertauskuvia), jos vain jaksoi keskittyen lukea.

Deliriumin tarina kävi todella jännäksi loppua kohden ja viimeiset sivut olivat suorastaan hengästyttäviä (ja kyynelkin taisi tämän lukijan poskelle vierähtää)! Tämän takia sarjan toinen osakin meni ehdottomasti lukulistalle, vaikkei mikään huippufiilis tästä ensimmäisestä osasta jäänytkään.

Suosittelen dystopian ja/tai nuortenromantiikan ystäville!

Stephenie Meyer: Vieras

Stephenie Meyer: Vieras

(The Host, 2008)

WSOY, 2009, 702 sivua, ISBN 978-951-0-34712-6

Suomentanut Pirkko Biström

Luettu 2.9.2013

Vieraassa Stephenie Meyer on hyvin mielenkiintoisen psykologisen ongelman äärellä: Miten toimia ja tehdä päätöksiä, jos saman ruumiin sisällä olisi kaksi erillistä minää, jotka haluavat eri asioita? Jos minät pystyisivät keskustelemaan keskenään, miten he ratkaisisivat mahdolliset vastakkaiset motiivinsa? Voisivatko he löytää yhteisen sävelen? Ketä he rakastaisivat?

Vieraan lähtöasetelma on kutkuttava. Alienit ("sielut") ovat vallanneet maapallon ja soluttautuneet ihmisten sisään eräänlaisiksi loisiksi, jotka lopulta tukahdattavat ihmisen oman mielen ja tahdon. Jäljellä toki on tietysti pieni harvaksi käynyt ihmiskapinallisten joukko, jotka elävät autiomaassa luolissaan villeinä, sieluista vapaina ja piileskelevinä. Tarinan keskiössä on sielu nimeltä Vaeltaja, joka siirretään kapinalliseen nimeltä Melanie. Kaikki ei menekään niin kuin pitäisi, vaan voimakastahtoinen Melanie saa Vaeltajan rakastumaan omaan rakastettuunsa ja lähtemään yhteiselle matkalle etsimään kapinallisystäviään.

Tässä tarinassa ei ollut vain hyviä ja pahoja. "Hyvistä" henkilöistä paljastui tarinan edetessä synkkiä puolia ja toisaalta "pahoista" inhimillisiä puolia. Mikä yllättävintä, tarinan inhimillisin olento ei ollut ihminen ensinkään! Vaeltajan matka ihmisyyteen ja ihmisenä toimimiseen oli mielenkiintoista seurattavaa. Olin tunteella mukana tarinassa heti ensisivuista lähtien (perhanan Meyer kun saat minut aina itkemään!) ja sydän syrjälläni tuskailin, ettei tarina millään voisi päättyä onnellisesti kaikkien osapuolien kannalta.

Vaeltajan rooli syrjeksittynä ja halveksittuna luolayhteisössä toi minun mieleeni Aylan ja Luolakarhun klaanin. Ja kuten Aylan turvana oli vanha rampa Creb, Vaelin puolella on vanha Jeb. Ja löytyipä sieltä vastine julmalle Broudille myös... Tämä ei liene sattumaa, eiköhän Stepheniekin ole Luolakarhun klaaninsa joskus lukenut...      

Lyhyestä virsi kaunis, tämä oli erittäin hyvä kirja! Olin suhtautunut Meyeriin "yhden tempun ponina", nuorten vampyyri-ihkuromantiikan kirjoittajana, enkä uskonut hänen tarjoavan mitään aikuisten scifille. Toki meyermäiset piirteet löytyivät tästäkin kirjasta ja romanttinen juonikuvio myös, mutta tarina on ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, koukuttava ja hyvin kirjoitettu.

Loppufiiliksenä jäi, että wau mikä matka! Tämä tarina tulee taatusti jäämään mieleen! :)

Jatkoakin on luvassa tulevaisuudessa ainakin kahden osan verran: The Seeker ja The Soul. Puolet minusta palaa halusta lukea jatkoa, mutta toisaalta taas pelkään yltävätkö ne kuitenkaan samalle tasolle kuin tämä. (Samasta syystä en ole uskaltanut käydä katsomassa The Host -elokuvaa...)

Meyerin kotisivut.
Blogeissa: mm. Olipa kerran kirjablogi, Kirjapinot, Kirjoihin kadonnut, Aamuvirkku yksisarvinen

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

WSOY, 2010, 277 sivua

(The Adoration of Jenna Fox, 2008)

Tämä kirja valikoitui lukulistalle, kun tarvitsin scifi-haasteeseen jonkin kirjan, joka sopisi kategoriaan Robotit/Kyborgit/Androidit.

Kirjan aihe oli erittäin mielenkiintoinen! Olen aina ollut kiinnostunut roboteista, androideista, keinoälystä yms. Ajatus näistä on jotenkin kiehtova ja pelottava samaan aikaan. Kirja saikin minut pohtimaan syvällisiä ja miettimään mm. ihmisyyden rajoja ja keinoälyn mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Miten itse suhtautuisin, jos olisin Jenna Fox?

Lukukokemukseni pilasi osittain se, että valitettavasti arvasin alusta asti, mistä kirjassa on kyse ja mitä siinä tulee tapahtumaan. En kokenut tämän takia juuri minkäänlaisia yllätyksiä lukemisen aikana ja jännitys jäi aika olemattomiin.

Kirja oli mukavan kevyt lukea pääasiassa lyhyiden kappaleidensa ansiosta. Valitettavasti myös sisältö jäi aika kevyeksi. Luen paljon nuortenkirjoja, mutta ensikertaa todella huomasin lukevani nuorille suunnattua tarinaa, johon näin aikuislukijana olisin kaivannut jotain enemmän. Kirjan pääpaino oli teinitytön kasvutarinassa, joka alkaa jo hieman puuduttaa aiheena, ja olisinkin viihtynyt paremmin, jos kirjassa olisi ollut enemmän itse scifiä.

Loppufiiliksenä jäi sellainen "ihan kiva" vaikutelma. Jos tämä robotti-asia ei olisi ollut aiheena, olisi lukukokemukseni jäänyt todella tylsäksi eli pisteet tulivat scifistä.

(Kirja luettu kesäkuussa 2012)

Kirjasta lisää huomattavasti laajemmin (mm. juonesta) esim. näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Aamuvirkku yksisarvinen, Jossun lukupäiväkirja

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla (WSOY, 2012)

Under the Never Sky, 2012

Luin scifi-haasteen kategoriaan "nuorille suunnattu science fiction" Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -kirjan, josta tuli paljon mieleen Condien Tarkoitettu. Molemmissa päähenkilö elää dystopistisessa maailmassa, jossa kaikki on toisin, keinotekoista ja kontrolloitua. Ja sitten jossain ulkopuolella on se villi ja pelottava tuntematon alue, jonne meneminen on kiellettyä. En syttynyt heti kirjalle, mutta noin sivulta 100 alkaen tarina alkoi viemään minua mukaaansa ja eteni toivomaani suuntaan kutkuttavalla tavalla (eikä romantiikastakaan haittaa ollut... ;) Virtuaalitodellisuus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat kiehtoneet minua aina. Kirja pisti miettimään ja arvioimaan uusiksi asian hyviä ja huonoja puolia. Kirjan kankeasta alusta huolimatta voin tunnustaa ihastuneeni siihen, sen kiehtovan kaksijakoiseen maailmaan ja päähenkilöihin Ariaan ja Perryyn. Odotan mielenkiinnolla kirjan jatko-osia!

Frank Herbert: Dyyni

Frank Herbert: Dyyni (Dune, 1965)

WSOY 2010 pokkari 

Tämä Frank Herbertin Dyyni, jolla osallistun myös tämän vuoden scifi-haasteeseen kategoriassa "Hugo-voittaja", oli positiivinen yllätys! Olin nähnyt joskus kirjasta tehdyn leffan, joten perusidea Arrakis-planeetasta, silmät siniseksi muuttavasta rohdosta, fremeneistä ja madoista oli tuttu. Yllätyin kirjan syvällisyydestä. Odotin kevyttä scifiseikkauilua, mutta Dyyni tarjosikin filosofista pohdintaa, mistä tykkäsin kovasti. Tosin lukeminen vaati keskittymistä (ei kannattunut lukea väsyneenä) eivätkä kaikki lauseet heti auenneet minulle, mutta voi sitä oivaltamisen riemua, kun/jos ne lopulta ymmärsin! Arrakis-planeetta on kaikesta karuudestaan huolimatta kiehtova tapahtumaympäristö ja veden kierrätys (ruumiin nesteiden kierrättäminen) on kiintoisa ajatus, jonka soveltamista maapallolla tuli mietittyä lukiessa. Suosittelen niille, jotka kaipaavat kevyen kohelluksen tilalle jotain syvällisempää science fictionia!

Becca Fitzpatrick: Riitasointu - Langennut enkeli 2

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Crescendo, 2010)

WSOY 2011, suomentanut Pirjo Ruti 

Mitä enemmän olen lukenut nuorille suunnattua paranormaalia romantiikkaa sitä paremmalta tämä Becca Fitzpatrickin hush hush -saaga alkaa tuntua. Se nimittäin erottuu joukosta positiivisesti kaikin puolin toimivana kirjasarjana! Riitasointu on hyvin tyypillinen kirjasarjan kakkososa eli se osa, kun syntyneeseen rakkauteen ilmestyy viimeistään se ensimmäinen ryppy ja rakkaussuhdetta koetellaan jollakin tavoin. Kuten edellisessäkin osassa myös Riitasoinnussa on jännitystä, huumoria (esim. Noran ja hänen bestiksensä Veen keskinäiset sanailut saa hymyilemään), kutkuttavaa romantiikkaa ja herkullisia väärinkäsityksiä. Suosittelen kaikille paranormaalin romantiikan ystäville!

Suzanne Collins: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

Olen jäänyt pahasti jälkeen näiden kirja-arvioideni kanssa, joten muutama seuraava arvio tulevat olemaan lyhyehköjä. Tämän Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian toisen osan, Vihan liekit, luin keväällä heti ensimmäisen osan perään.

Vaikka Nälkäpeli on onnellisesti ohitse, sen ulkopuolella alkaa ihan uusi peli Capitolin presidentti Snown ja Katnissin välillä. Katnissista on tahtomattaan tullut vyöhykkeillä orastavan kapinan kasvot ja suuri syntipukki, jolle presidentti janoaa kostoaan.

Katnissin tunteet tässä toisessa osassa ovat hyvin ristiriitaiset ja hän alkaa pitää Nälkäpelistä selviytymistään enemmän häviönä kuin voittona. Lisäksi hän kyseenalaistaa oman hyvyytensä painiessaan tunteidensa kanssa, jotka ohjaavat häntä vuoroin Galen ja kapinan ja vuoroin Peetan ja Capitolin miellyttämisen suuntaan.

Haymitch on minusta sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja ja olikin mukava oppia tuntemaan häntä lisää ja seurata hänen ja Katnissin ystävyyssuhteen kehittymistä. Yksi kirjan herkullisimpia ja inhimillisimpiä kohtauksia olikin Katnissin ja Haymitchin yhteinen ryyppyhetki, joka toi erityisesti Katnissin haavoittuvuuden esille ja teki hänestä entistä pidettävämmän henkilön.

Vihan liekit oli yllättävän toimiva kakkososa. Olin aluksi vähän skeptinen, että miten kirjassa voitaisiin saavuttaa ykkösosan jännitys ja intensiteetti, mutta huoleni oli turha, sillä kirja piti täydellisesti otteessaan! Itse asiassa Vihan liekit oli jopa parempi kuin Nälkäpeli. Kirjan tunnelma oli selvästi pahaenteisempi ja jännittyneempi. Kolmososa on edelleen minulla lukematta, koska olen tahallani pitkittänyt sen aloittamista. Sen verran on korkeat odotukset! :)

Collins, Suzanne: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

(Catching Fire, 2009)

WSOY, pokkari, 2011, 412 sivua, ISBN 978-951-0-37212-8

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli

Vihan liekit

Matkijanärhi

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Minulla on tapana tehdä ranskalaisilla viivoilla lyhyesti muistiinpanoja kirjasta jo lukemisen aikana, jotta olisi helpompi lähteä kirjoittamaan kirja-arviota. Näin siis normaalisti. Kun luin tämän Suzanne Collinsin Nälkäpelin ensimmäisen kerran tänä vuonna, luki muistiinpanoissani kokonaista neljä sanaa: "No huh huh!" ja "Wau!!!". Tällaisesta lähtökohdasta on hieman vaikea alkaa kirjoittamaan arviota, joten luin kirjan toiseen kertaan ja tällä kertaa muistiinpanopuoleen(kin) keskittyen. ;)

Nälkäpeliin tarttuminen oli ollut jo pitkään mielessäni monien kehuvien arvosteluiden takia, mutta viimeinen lukemisen laukaisija oli tämänvuotinen scifi-haaste, jonka yhtenä kategoriana oli dystopia. Olen melkoinen dystopioitten fanittaja, joten lukutehtävä oli tämänkin puolesta mieluinen ja odotukseni varsin korkealla!

Nälkäpelin maailma on karulla tavalla kahtiajakautunut alistusasemassa oleviin vyöhykkeisiin ja valtaa käyttävään Capitoliin. Valta-asemansa muistuttamiseksi ja kapinoiden kitkemiseksi Capitol on kehittänyt Nälkäpelin, reality-shown, jossa 12-16 -vuotiaat lapset, arvonnalla valitut yksi tyttö ja yksi poika kustakin vyöhykkeestä, kamppailevat selviytymisestä peliareenalla, josta vain yksi voi selvitä hengissä voittajana.

Päähenkilö Katniss asuu vyöhykkeellä 12, joka on yksi kurjimmista ja köyhimmistä vyöhykkeistä ja jossa nälkiintyminen on hyvin tavallinen kuolinsyy. Katniss osaa onneksi metsästää ja toimiikin perheensä elättäjänä yhdessä ystävänsä Galen kanssa. Metsästäminen monen muun asian joukossa on kuitenkin ankarasti kiellettyä vyöhykkeellä, joten heidän täytyy metsästää Capitolilta salaa. Kun Katnissin pikkusisko tulee valituksi Nälkäpelin elonkorjuu-arvonnassa, uhrautuu Katniss tämän puolesta osallistumaan itse vapaaehtoisesti Nälkäpeliin. Toisena arvottuna hänen kanssaan areenalle lähtee Peeta Mellark, leipurin poika, joka on kerran aikaisemmin pelastanut hänen henkensä.

Tämä tarina veti kyllä heti mukaansa! Jo ajatus lapsista tappamassa toisiaan joidenkin rikkaiden reality-tv-viihteen vuoksi on varsin vastenmielinen ja karmaiseva. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään säilyäkseen itse hengissä? Samoja teemoja on toki käsitelty ennenkin esim. William Goldingin Kärpästen herrassa, mutta nyt ajatus on tuotu nykyaikaan, kun mukana on Big Brother -tyylinen realityshow. Nämä lasten "gladiaattorikisat" ovat Capitolin asukkaiden suuri kansanhuvi, jonka olennaisina osina ovat vedonlyönti ja tribuuttien (pelaajien) sponsorointi. Aika julmaa ja ällöä.

Kirjan tulevaisuudenkuva tästä mustavalkoisesta kahtiajaosta vyöhykkeiden ja Capitolin välillä on karmeudessaankin jotenkin kiehtova, hyvin rakennettu, pelottava ja mielenkiintoinen. Antaa paljon ajattelemisen aihetta itse kullekin. (Eikä tämä nyt niin kaukainen ajatus ole nykyisessäkään eriarvoisuuden maailmassa, jossa elämme.)

Katniss oli hyvin helposti tykättävä päähenkilö. Sellainen sisukas, vahva, itsenäinen ja ikäisekseen kypsä nuori nainen. Ei mikään avuton tytönhetukka. Myös Peeta sulatti sydämeni täysin! Hän oli ihanan rehti, sympaattinen hahmo, jonka puolesta sydämeni suorastaan särkyi kirjan loppupuolen tapahtumien takia. (Ja mikä sai minut hetkeksi vihaamaan Katnissia, ennen kuin aloin ymmärtää asiaa hänenkin kannaltaan.) 

Nälkäpelissä oli hyvin intensiivinen tunnelma läpi kirjan ja preesens-kerronta jotenkin vain vahvisti tätä tuntemusta. Pelin tapahtumien seuraaminen oli jännittävää ja luinkin kirjaa ahmimalla eteenpäin! En muista milloin olisin viimeksi eläytynyt näin voimakkaasti tunteella johonkin kirjaan ja tunteet heittelivätkin aikamoista vuoristorataa. (Minä-kerronta varmasti vielä lisäsi vaikutusta.) Ensilukemisen jälkeen tuli purskahdettua itkuun (mitä ei usein tapahdu, vaikka herkkä olenkin) ja jäi jotenkin tyhjä olo. Toisen osan lukeminen olikin sitten itsestäänselvyys! ;)

Collins, Suzanne: Nälkäpeli

(The Hunger Games, 2008)

WSOY, pokkari, 2009, 389 sivua, ISBN 978-951-0-38731-3

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli
Nälkäpeli - Vihan liekit
Nälkäpeli - Matkijanärhi  

Jari Tervo: Layla

En yleensä lue liian realistisia ja synkkiä kirjoja. Jari Tervon Layla kuitenkin kolahti jotenkin, kun siitä ensi kertaa kuulin. Niinpä tartuin pelkäämättä ja ennakkoluulottomasti tähän kunniamurhien, prostituution ja kaikenmuotoisen väkivallan maailmaan, joka paiskattiin silmieni eteen rankalla yhteiskunnallisella kritiikillä varustettuna.

Laylassa Tervo tarjoilee meille synkän tarinan, jossa kuitenkin on mukana jonkinlainen toivo ja positiivinen taustavire. Layla on kurdityttö, joka tuottaa aviomiehelleen ja perheelleen suuren häpeän, kun ei vuodakaan verta hääyönään. Lylan väistämätön kohtalo olisi kunniamurha. Laylan veli auttaa hänet kuitenkin pakenemaan kodistaan Turkissa ja niin alkaa karkumatka kohti Finlandiyaa.

Samaan aikaan kirjassa seurataan suomalaista prostituutiobisnestä, johon tulee ajautuneeksi mukaan suomalainen Helena. Prostituutioon Helenan ajaa halu saada poikansa takaisin elämäänsä. Lisäksi kirjassa seikkailevat mm. parittaja Armonlahti ja mamu-vastainen opiskelija Jaussi.

Vaikka Layla olikin tarinan pääosassa, seurasin yhtä suurella mielenkiinnolla ja empatialla myös näitä muita henkilöhahmoja, joiden kohtalot lopussa nivoutuvatkin yhteen. Jotenkin Tervo osasi tehdä kaikista sympaattisia olentoja, joilla oli omat inhimilliset syynsä toimia niin kuin toimivat, vaikka tekivätkin vääriä valintoja. (Tosin Jaussin motiiveja oli vaikea hyväksyä tai ymmärtää.) Tarina vei heti mukaansa ja juoni tiivistyi oikein jännittäväksi kohti loppua. Oli kiva lukea, kun en yhtään arvannut miten kirja voisi päättyä!

Tervon kieli on rikasta, paikoitellen ronskia, tarvittaessa myös kaunista. Lukiessa lauseisiin joutui keskittymään, koska ne olivat harvoin arvattavissa. Tervon huumori sai minut myös hymyilemään siellä täällä, mikä oli helpottavaa rankan tarinan keskellä. Ennen kaikkea tarina oli kiinnostava ja tuntui ikävä kyllä varsin ajankohtaiselta. Tykkäsin! 

Näyte sivulta 8:

     Laylaa ei ollut koskaan koskettanut kukaan suvun ulkopuolinen.
     Ibrahim nauroi hohottamalla niin että hänen kaulansa vahvat li-
hakset jännittyivät. Layla ei voinut sanoa hänelle mitään, koska hän-
tä rangaistaisiin siitä, vieraille juttelemisesta.
     Äkkiä Layla tajusi jo kertoneensa Ibrahimille, että hän oli kihlau-
tunut kehdossa.
     Isä saapui. Hän hymyili Ibrahimille. Kun turkkilainen lähti, isä
vei Laylan gecekondun muurien sisälle. Kanakoppien edustalla hän
hakkasi vyönsä solkipäällä Laylaa niin kauan että Layla poti selkä-
saunaa viikon kyljellään.
     Vielä toivuttuaan hän haistoi hakkaamisesta hengästyneen isänsä
hien. Isä oli keskeyttänyt ruoskimisen vain irvistääkseen ja painaak-
seen nyrkillään rintaansa.

Tervo, Jari: Layla

WSOY, 2011, 362 sivua, ISBN 978-951-0-38277-6

Lisätietoa: kirja WSOY:n sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Arvosteluja: Savon Sanomat, Helsingin Sanomat

Blogeissa: mm. INAhdus, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa

Stephenie Meyer: Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan

Suhtaudun yleensä hyvin ennakkoluuloisesti kaikenlaisiin sarjojen "oheistuotteisiin", pidän niitä turhina ja rahan kiilto silmissä tehtyinä. Siksi epäilin saanko luettua tätä Stephenie Meyerin opasteosta ollenkaan. No, kauanhan siinä meni, enkä ole pitkään aikaan haukotellut näin paljon lukiessani. Suurin syy oli varmaan asenteessani, mutta uskon etten myöskään ole kirjan varsinaista kohderyhmää, vaikka kuinka saagasta pidänkin.

Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan sisältää mm. Stephenie Meyerin haastattelun, vampyyri- ja susilaumojen esittelyn, poistettuja kohtauksia, fanien piirroksia, kirjoissa esiintyneiden autojen ja moottoripyörien esittelyn(!) ja sarjan tapahtumien aikajanan.

Minulle mielekkäintä lukemista oli esim. Meyerin haastattelu. Siinäkin kyllä ärsytti, että haastattelijana toimiva toinen kirjailija kertoi myös häiritsevän paljon itsestään, mikä tuntui hieman oudolta. (Ymmärrän toki, että halusivat tehdä haastattelusta enemmänkin kahden kirjailijan juttutuokion kuin jäykän haastattelun.) Eri maiden kirjojen kansien kuvat olivat myös mielenkiintoista nähdä. (Hauskasti näkyi kulttuurierot!) Kirjassa oli myös osio, jossa Meyer esitteli eri musiikkikappaleita, jotka hänen mielessään eri kohtauksiin liittyivät. Harmi, ettei minulla ollut aikaa kuunnella niitä kaikkia. (Puhumattakaan, että olisi itse kirjoja lukiessa soittanut taustalla asianomaisia kappaleita, se vasta olisi ollut jotain...)

Puuduttavinta itselleni oli eri vampyyrilaumojen jäsenten esittelyt. Aamunkoin lukemisesta on jo aikaa ja olen unohtanut suuren osan siinä esitellyistä uusista vampyyreista. Toisaalta nostan hattua, että Meyer on jaksanut miettiä henkilöhistoriat vähäpätöisimmillekin hahmoille, toisaalta se tuntui aikas turhalta. Henkilöesittelyjen perään oli myös koottu kyseisen henkilön "kuuluisia sitaatteja", jotka olivat paikoitellen niin keksimällä keksittyjä, että huh! (Tai sitaattien määrä meni överiksi, kuten Edwardin kohdalla.)

Yksi asia, mikä harmitti ihan vietävästi, oli kuvituksen laadun vaihtelu. Joukossa oli todella kauniita piirroksia ja valokuvia, mutta sitten myös käsittämättömän huonoja "välipiirroksia" tai täytekuvia. Ihan kuin olisi aika loppunut kesken. Kirjan muuten niin kaunis visuaalinen ilme kärsi tästä mielestäni jonkin verran. (Tarkemmin tutkailtuani huomasin, että kuvituksesta vastasikin noin viisi tai kuusi eri henkilöä, mikä selittää ns. yhtenäisen linjan puuttumisen.)

Koska luin orjallisesti alusta loppuun järjestyksessä sivu kerrallaan, sain lukea paljon toistoa. Tämä onkin hakuteos-/käsikirjatyylinen kirja eli sieltä täältä selailu olisi ollut järkevämpää. Toisaalta lukeminen oli helppoa ja kevyttä, kun oli mahdollisuus lukea useissa pätkissä juuri tuon hakuteos-rakenteen takia. Parhaiten kirja toiminnee saagan lukemisen ohella, jos haluaa välillä tarkistaa jonkun vampyyrin historian tms.

Näyte sivulta 76 (luvusta Vampyyrien historiaa):

       Vanhin pala vampyyrihistoriaa on tieto Romanian laumasta
(nimetty syntypaikkansa mukaan, josta alettiin myöhemmin 
käyttää nimeä Romania), joka oli kaikkein mahtavin lauma aina
400-luvulle eaa. asti. Heidän mahtavuutensa perustuu heidän
lukumääräänsä: romanialaiset olivat ensimmäinen todellinen 
lauma joka kasvoi tavallista kahta kolmea vampyyria suuremmaksi.
Heidän täytyi vampyyreille epätyypillisesti tehdä yhteistyötä 
menestyäkseen (lue ravinnon metsästämisestä tarkemmin luvusta 
Vampyyriksi muuttuminen), mutta heidän itsehillintänsä ylsi vain 
heidän laumatovereihinsa. Romanian lauma ei peitellyt 
olemassaoloaan vaan sekä saalisti että alisti ihmisiä valikoimatta. 
Romanialaiset joutuivat Volturien kukistamiksi 400-500 jaa.

Meyer, Stephenie: Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan

(The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

WSOY, 2011, 543 sivua, ISBN 978-951-0-37896-0

Suomentanut Pirkko Biström, Hilla Hautajoki, Tiina Ohinmaa, Pirjo Ruti ja Marlene Sanoukian

Lisätietoa: WSOY:n sivuilla, Risingshadow-sivustolla, Adlibris.comissa

Blogeissa: mm. Kirjamielellä

Maggie Stiefvater: Väristys - Väristys 1

Maggie Stiefvaterin Väristys osui silmääni ensi kerran Kirjamielellä-blogista ja meni heti lukulistalle. Luvassa olisi kaunista rakkaustarinaa kera yliluonnollisten vaikutteiden. Tällaiselle paranormaalin romantiikan ystävälle tämä oli siis ihan itsestään selvä valinta!

Väristys kertoo teinitytöstä nimeltä Grace, joka on lapsena joutunut susien hyökkäyksen kohteeksi ja on siitä lähtien  tuntenut vastustamatonta vetoa lähimetsän susilaumaa kohtaan. Sudet katoavat aina kesäksi, mutta talviaikaan Grace nauttii niiden läheisyydestä kotipihallaan ja muodostaa aivan erityisen yhteyden niistä yhteen, keltasilmäiseen yksilöön.

Kun sitten sudet tappavat erään paikallisen nuoren, kokoavat poliisit ja metsaästäjät joukkonsa ja lähtevät susijahtiin. Grace on pelosta suunniltaan susiensa puolesta ja yrittää turhaan estää metsästyksen. Saapuessaan kotiinsa, hän löytää talon kuistilta alastoman ja haavoittuneen keltasilmäisen pojan, Samin... Tästä alkaa rakkaustarina, jota varjostaa tieto siitä, että kyseessä on Samin viimeinen vuosi ihmisenä.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Sen minäkertojina vuorottelevat sekä Grace että Sam. Aluksi olin ennakkoluuloinen, sillä yleensä minua ärsyttää vaihtuva minäkertoja ja varsinkin jos kertojan ääni kuuluu miehelle (välillä vaikea samaistua). Toisin kävi nyt. Pian huomasin, että suorastaan odotin Samin kertojaääntä, koska pystyin samaistumaan häneen paremmin kuin Graceen ja hänen kerrontansa oli niin herkkää, kaunista ja haavoittuvaista. Sam ja Grace ovatkin varsin vastakohtaisia: Sam on runollinen, tunteellinen, haavoittuvainen, epävarma ja surumielinen. Grace taas on vahva, realistinen, käytännöllinen, mutkaton ja itsenäinen.

Kirjan luvut ovat mielenkiintoisesti merkitty vallitsevan lämpötilan mukaan. Kerrassaan loistava keksintö, kun lämpötila niin oleellisesti liittyy kirjan juoneen ja luo siihen jatkuvan jännitteen. Kirjan kansi on mielestäni kauneimmasta päästä ja varsin herkkä kuten tarinakin. Myös Väristys nimenä kuvaa aivan loistavasti koko tarinaa. Sekä rakkaus että kylmä ilma (jota tässä niin kovasti pelätään) saavat aikaan väristyksiä myös lukijassa.

Jos ei vielä käynyt ilmi ;), niin pidin _todella_ paljon tästä kirjasta! Siinä oli hyvä tarina ja kirjan kieli oli kaunista, paikoin jopa lumoavaa. Se on varmasti yksi kauneimmista, hauraimmista ja sydäntäsärkevimmistä rakkautarinoista, joita olen koskaan lukenut. Ja nenäliinoja, niitä kului lukiessa.

Väristys on siis trilogian aloitus ja seuraavat osat kantavat nimiä Häivähdys ja Ikuisuus.

Näytepätkäksi valitsin luonnollisesti "hengenheimolaiseni" Samin äänen:

"Turkkini tuoksui häneltä. Tuoksu takertui minuun kuin muisto
toisesta maailmasta.
     Olin juovuksissa hänen tuoksustaan. Olin mennyt liian lähel-
le. Vaistoni varoitti minua. Varsinkin kun muistin, mitä pojalle
oli tapahtunut.
     Kesän tuoksu Gracen iholla, hänen äänensä kaiku, hänen sor-
mensa turkissani. Kaikki minussa lauloi hänen läheisyytensä muis-
toa.
     Hän oli ollut liian lähellä.
     En voinut pysyä poissa." (s.31)

Kirjailija: Maggie Stiefvater
Teos: Väristys
Alkuperäisteos: Shiver (2009)
Sarja: Väristys-trilogia, 1. osa
Kustantaja: WSOY
Painos: 1. painos, 2010
Suomennos: Laura Honkasalo
Sivuja: 368
ISBN 978-951-0-36064-4

Lisätietoa: Kirjailijan omat kotisivut, kirjasarja Risingshadow-sivustolla, arvostelu Helsingin Sanomissa, arvostelu Kirjavinkit-sivustolla

Blogeissa: nopealla googlettamisella löytyi mm. Humisevalla harjulla, Katinkan kirjasto (ei niin innostunut kirjasta), Yöpöydän kirjat, Saraseenin maailma (ei niin innostunut kirjasta)

Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli - Langennut enkeli 1

  "Hän laittoi bilsan kirjan pöydälle ja liukui Veen entiselle paikalle.
   Hymyilin. "Moi. Minä olen Nora."
   Hänen mustien silmiensä katse pyyhkäisi minua, ja hänen suupielensä 
kohosivat ylöspäin. Sydämeni jätti lyönnin väliin, ja sen aikana synkeä pi-
meys tuntui liukuvan kuin varjo ylleni. Tunne katosi hetkessä, mutta tuijo-
tin poikaa edelleen. Hänen hymynsä ei ollut ystävällinen. Se enteili harmia. 
Lupasi harmia." (s. 16)

Fitzpatrick, Becca: Langennut enkeli. WSOY 2011. Alkuperäinen teos: Hush, Hush (2009). Suomennos Pirjo Ruti. 298 s. ISBN 978-951-0-37899-1.

Myönnän, pidän kovasti fantasiasta (ja kaikesta yliluonnollisesta) ja jos mukana on vielä vähän romantiikkaakin, on kiinnostukseni taattua. Vallinneen vampyyribuumin jälkeen oli piristävää tarttua tähän Becca Fitzpatrickin kirjaan, jonka aihe langenneesta enkelistä tuntui eksoottiselta ja virkistävän uudelta.

Nuori rakkaudessa kokematon lukiolaistyttö Nora saa uudeksi biologian parikseen tumman ja salaperäisen Patchin, joka suorastaan hohkaa vaaraa. (Kuulostaako tutulta? Tarinan alun selkeä yhteneväisyys Meyerin Twilightin kanssa häiritsi minua alussa suunnattomasti, mutta pian Langennut enkeli vei minut täysillä mukanaan omaan maailmaansa.) Patchin ilmestyttyä kuvioihin alkaa Noran elämässä tapahtumaan outoja asioita ja lopulta hän huomaa olevansa hengenvaarallisten tapahtumien keskipisteessä... 

Langennut enkeli saa minulta sekä ruusuja että risuja. Tarina on mielenkiintoinen, jännittävä ja asetelmaltaan kutkuttava. Patchin hahmossa on oikeasti vaaran tuntua, mikä lisäsi kirjan intensiteettiä ja aiheutti kirjan ahmimisen vauhdilla alusta loppuun. Sen sijaan minua häiritsi henkilöhahmojen jonkinlainen irtonaisuus tai pinnallisuus ja se, että jopa päähenkilö jäi hieman etäiseksi. Myös Noran tunteiden herääminen Patchia kohtaan tapahtui vähän töksähtäen.

Kaiken kaikkiaan Langennut enkeli oli kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen ja jään mielenkiinnolla odottelemaan trilogian kahden seuraavan osan suomennoksia. Tosin mielestäni tämä teos olisi toiminut vallan mainiosti yksinkin, eikä jatkolle sinänsä olisi ollut tarvetta.

Kiinnitän usein huomiota lukemieni kirjojen kansiin ja nimiin, joten pakko tehdä muutama huomio tämänkin kirjan osalta. Kansi (James Porton käsialaa) on mielestäni todella onnistunut, makea ja vangitseva. Teoksen alkuperäinen nimi Hush, Hush (suomeksi hys hys) ei taas auennut minulle ollenkaan. Nimi kuulostaa kyllä kivalta, mutta miten se liittyy tarinaan? (Saa kommentoida! :)

Lisätietoa: Langennut enkeli WSOY:n sivuilla ja kirjailijasta Wikipediassa ja kirjailijan kotisivuilla