Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa - Anders Knutas 6

Kevään kalpeudessa on ruotsalaisen Mari Jungstedtin kirjoittaman Gotlantiin sijoittuvan dekkarisarjan kuudes kirja. Löysin kirjan paikallisen kirjastomme Dekkaripiirin lukulistalta ja kiinnostuin heti. Olen kovasti tykännyt ruotsalaisista televisiossakin pyörivistä jännityssarjoista (Beck, Wallander) ja niiden tunnelmasta, joten positiiviset odotukset täyttivät mieleni myös tämän ruotsalaisteoksen kohdalla.

Kevään kalpeudessa -teoksen tapahtumat käynnistyvät, kun Visbyn kongressitalon avajaisjuhlien järjestäjä Viktor Algård löydetään murhattuna juhlapaikalta juhlien jälkeisenä aamuna. Tarinassa seurataan toisaalta komisario Knutasin murhatutkimuksia, mutta samalla myös paikallistelevision toimittajan Johan Bergin omia tutkimuksia, jotka tuovat tapaukseen lisäinformaatiota median näkökulmasta. Varsinaisen työnsä lisäksi kummankin miehen henkilökohtaista elämää ja sen ongelmia myös raotetaan lukijalle.

Lukukokemus oli yllättävän rankka dekkariksi. Ihmettelin, miten kirja voikin olla samaan aikaan äärimmäisen viihdyttävä ja koukuttava perusdekkari, kun siinä samalla käsitellään vaikeita ja raskaita tosielämän ongelmia: nuorisoväkivaltaa, vanhemmuuden vaikeutta ja traumaattisia lapsuuden kokemuksia. Oli jotenkin hämmentävää esim. siirtyä viihteellisestä puolesta koskettaviin ja traagisiin kuvauksiin, joita kirjan ainoa minäkertoja jakaa. Muutama kyynelkin tuli tirautettua, kun kohtaukset tuntuivat niin aidoilta ja uskottavilta kaikessa kauheudessaan.

Komisario Knutas ja toimittaja Berg työpareineen ovat mielenkiintoisia hahmoja. Vaikka tämä sarjan kuudes kirja tuntuu toimivan näin yksinäänkin, niin jonkin verran kirjassa viitattiin myös em. henkilöiden kokemiin menneisiin tapahtumiin. (Minulle, jolle on tärkeää lukea kaikki sarjat oikeassa järjestyksessä, tämä aiheutti pientä harmistusta!)

Selkeästi nostaisin tämän Kevään kalpeudessa -kirjan perusdekkarien yläpuolelle, koska se tarjosi ainakin itselleni tavallista vahvemman lukukokemuksen! Lisäksi se aiheutti suuren kiinostuksen sarjassa aiemmin ilmestyneitä kirjoja kohtaan, joten Jungstedtin nimi saattaa hyvinkin ilmestyä blogiini vielä uudestaan...

"Knutas kiukustui. Hän oli sietänyt happamia naamoja aamusta saakka, mutta nyt hänen mittansa tuli täyteen.
    - Lopeta! Rikoit hienon golfbägisi, jonka sait joululahjaksi. Kuukausirahaa ei tipu ennen kuin olet maksanut takaisin joka ikisen kruunun!
    Hän keräili vihaisena tavaroitaan ja jatkoi torumista.
    - Tässä sitä yrittää järjestää mukavaa yhteistä puuhaa ja saa palkaksi vain nyrpeitä ilmeitä. Kyllä, tämä koskee myös sinua, Petra! Tämä ei käy. Käyttäydytte kumpikin kuin pilalle hemmotellut kakarat!
    - Paskat siitä! Nils huusi hänen peräänsä. - En halua mitään uutta golfbägiä, en halua enää pelata golfia! Vihaan golfia!
    - Älä minulle huuda, en minä ole tehnyt mitään, Petra sanoi närkästyneenä.
    Knutas tarpoi autolle.
    Hän oli vihainen, surullinen ja pettynyt. Joskus hän totisesti tunsi olevansa riittämätön vanhempana. Hän ei enää ymmärtänyt lapsiaan." (s. 30)

Kirjailija: Mari Jungstedt
Teos: Kevään kalpeudessa
Alkuperäisteos: Den mörka ängeln (2008)
Sarja: Dekkarisarjan 6. osa
Kustantaja: Otava
Painos: 1. painos, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Sivuja: 320
ISBN 978-951-1-24513-1

Lisätietoa: Otavan sivuilla kirjailijasta ja kirjasta

H. G. Wells: Maailmojen sota

"Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä. Vaaralle, joka saattaisi uhata ihmistä hänen omaa planeettaansa vanhemmista maailmoista, ei kukaan uhrannut ajatustakaan, tai parhaassakin tapauksessa piti elämän esiintymistä niissä epätodennäköisenä tai mahdottomana." (s. 7-8)

Tekijä: Wells, H. G.
Teos: Maailmojen sota
Alkuperäisteos: The War of the Worlds (1898)
Kustantaja: Tammi
Painos: 2. painos, 2005
Suomennos: Matti Kannosto
Sivuja: 223
ISBN 951-31-3373-7

Tämä H. G. Wellsin Maailmojen sota oli minulle hämmentävä lukukokemus ja tuskastelin ekan sadan sivun aikana, että miten saan tästä aikaiseksi kirja-arvion, koska tuntui, etten pidä kirjasta ollenkaan. Olihan kyseessä science fictionin klassikko(!), joten odotukseni olivat korkealla ja olisin niin kovasti halunnut pitää tästä.

Kirja kertoo siis marsilaisten Maan valloituksesta, mikä ikävä kyllä paljastetaan lukijalle heti kirjan alussa, joten sen puoleen mitään epäselvyyttä (eikä sen takia valitettavasti jännitystäkään) juonen suhteen ollut. Kirja on kirjoitettu uutisraporttimaiseen tyyliin, mikä aiheuttaa sen, että tarinan minäkertoja jää varsinkin tarinan alkupuolella jotenkin etäiseksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi.

Ensimmäiset 35 sivua luin kiinnostuneena, mutta sitten alkoi keskittyminen herpaantumaan pahasti ja tätä jatkui noin sivulle 100 asti. Tässä syitä: ensinnäkin tuntui, että tarina alkoi junnaamaan paikallaan ja sivutolkulla seurasi kuvailua, kuvailua ja kuvailua marsilaisten hyökkäyksistä sinne ja tänne. Erityisen raskaaksi tämän teki, että kirjassa esiintyi mielestäni aivan liikaa englantilaisten eri kaupunkien, paikkojen ja katujen nimiä. Ne unohti nopeasti, kun niihin ei ole itsellä mitään kosketuspintaa ja mielikuvaa todellisessa elämässä. Tämä oli hyvin nukuttava vaihe lukemisessa ja käytinkin tätä kirjaa sumeilemattomasti hyödyksi takuuvarmana "nukutuskirjana" illalla sängyssä.

Maailmojen sodan lukujen nimet (joihin usein kirjoissa kiinnitän huomiota) olivat kökköjä ja yksinkertaisia. Sopivat toki yksiin tuon uutisraporttimaisen tyylin kanssa. Vai mitä mieltä olette näistä: "Miten pääsin kotiin", "Mitä näin Weybridgen ja Sheppertonin tuhosta", "Mitä Surreyssa oli tapahtunut" jne. Hassu tyyli näin nykylukijan perspektiivistä.

Kirjan toinen osa (alkaen sivulta 141) oli huomattavasti parempi. Uutisraporttimaisuus hieman hälveni ja tarinaan tuli kiinnostavuutta ja sitä kaipaamaani vaaran/jännityksen tuntua, kun kertojaäänen raportointi muuttui henkilökohtaiseksi selviytymistaisteluksi. Viime metreille asti mietin, miten tarinassa tulee käymään, kun sivut vain vähenivät eikä perinteisestä loppukliimaksista ollut tietoakaan. No, tulihan se loppuratkaisu nopeasti ja yllättäen. Tosin jätti hieman hölmistyneen tunteen myös. Tässäkö se oli?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi hyvin kaksijakoinen fiilis. Tämä teos ei jättänyt halua lukea kirjaa uudestaan, mutta kirjailijan muihin teoksiin (kuten Aikakone) voisin joskus tutustua. En kuitenkaan kadu, että luin kirjan, koska nyt tiedän missä scifin juuret ovat ja mistä on lähetty aikanaan liikkeelle science fiction -kirjallisuudessa.

Lisätietoa: kirjailijasta Wikipediassa ja kirjasta Tammen sivuilla

Laila Hietamies: Siellä jossakin - Lehmusten kaupunki 6

" - Taas myö ollaan viimisii, Tukeva kuiskasi Sulottarelle, joka ei edes luimistellut, astui vaan sitkeästi rekijonossa. Hännillä, viimeisenä, aivan viimeisenä. Niin oli kulkenut rakuuna Tauno Tukeva siihenastisen sotansa, aina hännillä ja viimeisenä, halusi sitä tai ei. Joskus olisi halunnut olla eturintamassa, kokea miesten pelot ja kauhut. Saivatko miehet tyydytyksen tunteen saadessaan vihollisen ammuttua, Tukeva mietti. Se oli raakaa peliä, ei oikein hänen peliään. Hän oli hellämielinen mies, mutta sota oli sotaa. Parempi sittenkin olla huoltoporukoissa ja pysyä hengissä." (s. 17)

Hietamies, Laila: Siellä jossakin (2003). Otava 2008. 522 s. ISBN 978-951-1-23148-6.

Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, kirjoitti Lehmusten kaupunki -sarjan ensimmäiset kolme romaania 1970-luvulla ja jatkoi sarjaa sittemmin 2000-luvulla vielä neljän kirjan verran. Tämä Siellä jossakin on vuonna 2003 ilmestynyt, sarjan kuudes osa.

Kirjassa eletään kevättä 1943 keskellä jatkosotaa. Rakuuna Tauno Tukeva on juuri edellisenä vuonna menettänyt vaimonsa ja hänen lapsistaan kaksi ovat sotalapsina Tanskassa, kolmas tuttavan luona "Lehmusten kaupungissa" Lappeenrannassa. Eräänä päivänä Tukevan ystävä rakuuna Vartiainen paljastaa aikovansa lähteä karkuun raskaaksi saattamansa venäläisen naisen kanssa. Ja sitten tulee vielä tieto, että lapset Tanskassa ovat vaarassa...

Parasta Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjassa on se, että kirjoissa annetaan kuin välipaloina siellä täällä tietoa Suomen historian vaiheista korostamatta kuitenkaan liikaa itse sotaa ja taisteluita. Pääasiassa keskitytään siis ihmisiin, jotka sodan jaloissa elävät ja selviytyvät rintaman ulkopuolella, ja näiden ihmissuhteisiin. Vaikka tämän teoksen pääosassa onkin sotilas, rakuuna Tukeva, on itse sodankäynti sivuosassa verrattuna hänen siviilielämänsä tapahtumiin ja ongelmiin.

Olen niitä, jotka inhosivat peruskoulussa ja lukiossa Suomen historiaa. Se oli varmasti tylsintä, mitä tiesin. Nyt kuitenkin Hirvisaaren kirjojen myötä olen löytänyt kiinnostukseni Suomen historiaa kohtaan. Onkin annettava kirjailijalle kiitosta, että hänen tarinoidensa kautta on myös tietämykseni Suomen historiasta kasvanut! On kumma, että heti kun tällaisten "tylsien" ja kaukaiselta tuntuvien sotajuttujen rinnalle tuodaan inhimillisiä kohtaloita ja aidoilta tuntuvia ihmisiä, myös itse sotajutut tulevat mielenkiintoisemmiksi.

Lehmusten kaupunki -sarjassa on ollut mielestäni jotkut osat vähemmän kiinnostavia ja tunnelmaltaan liian alakuloisia ja synkkiä. Siellä jossakin sen sijaan suorastaan huokuu lämminhenkisyyttä, huumoria, toivoa ja elämäniloa vaikeista ajoista huolimatta. Siinä on lisäksi lähes jännityskirjamaisia kohtauksia (joita ahmin keskellä yötä pystymättä laskemaan kirjaa kädestäni) liittyen esim. lasten vaiheisiin Tanskassa. Yksi ihana ja mielenkiintoinen lisä koko kirjasarjassa on se, että siinä osa henkilöhahmoista (kuten rakuuna Tukeva) puhuvat murteella. Tukevan juttelut hevoselleen Sulottarelle ovatkin kirjan herkullisimpia paloja!

Lisätietoa: kirjailijan omat kotisivut ja Siellä jossakin Otavan sivuilla

Syksyn lukulista :)

Kesän lukutavoitteet eivät täysin toteutuneet kesäkiireiden ja -opintojen takia, joten moni kirja siirtyy syksyn lukulistalle. Lisäksi tässä on sellaisia kirjoja, joita olin jo alunperinkin suunnitellut syksyn pimeisiin iltoihin...

Jos tästä minun listastani tulee mieleen joitakin muita kirjoja, joita suosittelette, niin laittakaahan kommentteja! Muutenkin olisi hauska kuulla, onko kellään muulla samoja kirjoja syksyn listallaan?

Abad, Mercedes: Veri
- Barcelonalainen kirjailija tuo eksoottista vaihtelua ja Veri vaikuttaa mielenkiintoiselta jännityskirjalta

Atwood, Margaret: Oryx ja Crake
- Tähän olen törmännyt nyt joka paikassa ja kuullut paljon kehuja. Kirjan takakansi lupaa lisäksi: "...hätkähdyttävä romaani geeniteknologian vaaroista..."

Harris, Charlaine: Veren imussa
- Olen hurahtanut Sookien vampyyrimaailmaan, joten pakkohan tämä sarjan neljäs osakin on lukea!

Hietamies, Laila: Siellä jossakin
- Tämä on lukemani Lehmusten kaupunki -sarjan toiseksi viimeinen osa, enkä osaa koskaan jättää mitään sarjaa kesken, joten...

Le Guin, Ursula K.: Rocannonin maailma
- Jostain syystä Le Guinin tuotanto on mennyt minulta täysin ohi, vaikka muistankin pyöritelleeni kyseisiä kirjoja käsissäni kirjastossa. Nyt on aika korjata tämä huutava vääryys!

Meyer, Stephenie: Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan
- Tähän suhtaudun hieman skeptisesti, että jaksaako kiinnostaa sittenkään, mutta katsotaan...

Smith, L.J.: Vampyyripäiväkirjat 1-3
- Seuraan kyseistä tv-sarjaa, joten luonnollisena jatkumona olen kiinnostunut lukemaan myös kirjat, joihin kyseinen tv-sarja pohjautuu.

Stiefvater, Maggie: Väristys
- Tätä on ihkuteltu kirjablogeissa ja muualla, joten se sopinee hyvin syysiltojen tunnelmointiin.

Supinen, Miina: Liha tottelee kuria
- Kuulemma ainutlaatuista huumoria luvassa, joten jos oikein alkaa syysmasentaa, niin ehkä Supinen auttaa.

Tervo, Jari: Layla
En yleensä lue mitään liian synkkää ja realistista, mutta Laylan kuvaus kolahti sen verran kovaa, että meinaan uskaliaasti yrittää.

Untinen-Auel, Jean M.: Hevosten laakso
- Nuoruuteni suosikkisarja, johon ajattelin palata. Luolakarhun klaanin jo luin, mutta tämä jäi nyt kesällä kesken. Ehkä aika on kultanut muistot tai sitten kesä oli vain väärä hetki lukemiseen. Katsotaan, miten tämän kanssa käy...

Verronen, Maarit: Pimeästä maasta
- Suomalainen fantasia on niin harvinaista herkkua ainakin itselleni, että vihdoinkin oli otettava lukuun kirja, jota olen kirjastoissa monta kertaa hypistellyt...

Waris, Helena: Uniin piirretty polku
- Löysin tämän fantasiakirjan paikalliskirjastoni "kirjasto suosittelee" -listalta ja tuntui kuvauksen perusteella ihan minun kirjaltani. Lupaavaa...

Weis, Margaret & Hickman, Tracy: Mustamiekan taonta
- Tämän kaksikon kirjat ovat olleet nuoruuden suosikkejani, mutta Mustamiekka-sarja on jäänyt jostain syystä aiemmin lukematta.

Wells, H.G.: Maailmojen sota
- Scifi-klassikko, jota en ole koskaan vielä lukenut. (Hyi minua!)

Kesän muita luettuja (Rafaelin enkeli, Mies taskussa, Kylmäveristen klubi ja H. P. ja liekehtivä pikari)

En tehnyt kaikista kesän aikana lukemistani kirjoista kirja-arvioita, vaan julkaisen niistä nyt tällaiset pienet miniarviot.

Tuija Lehtinen

Teini-iässä tuli luettua paljon Lehtisen kirjoja ja erityisesti hänen 80-luvun aikuistenromaaninsa ovat jääneet mieleen mukavina romantiikkaa sisältävinä kirjoina. Nyt kesällä tartuin monen vuoden tauon jälkeen kahteen kirjaan, jotka edustavat Lehtisen tuoreempaa (2000-luvun) tuotantoa, sillä ajattelin niiden sopivan hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.

Rafaelin enkeli, Otava 2003

Tämä oli pettymys. Kirja keskittyi lähinnä nuoren naisen itsenäistymis- ja elämänmuutostarinaan (ärsyttävän tuttu kaava), eikä romantiikkaa, sutinasta puhumattakaan, ollut juuri nimeksikään. Positiivisia puolia olivat keveys, helppolukuisuus ja huumori eli melkein onnistui viihteellisenä kesäkirjana.

Mies taskussa, Otava 2007

Tämä kirja täytti odotukseni paremmin. Juonikuvio tempaisi heti mukaansa kaikessa älyttömyydessään (päähenkilö joutuu sukulaistensa vedonlyönnin kohteeksi ja hänen on löydettävä itselleen mies tiettyyn ajankohtaan mennessä). Tämä kirja tarjosi huumorin lisäksi myös romantiikkaa ja sutinaa ihan mukavasti. Tosin juoni oli valitettavan arvattava.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Gummerus 2010, suomentanut Sari Kumpulainen

Tässä kesäkirjassa oli menoa ja meininkiä ehkä vähän liikaakin ainakin väkivallan ja Sookie-paran verenvuodatuksen osalta. Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa seurata Ericin ja Sookien välistä eroottista jännitettä, joka tv-sarjassa on paljon laimeampana. Tämä Sookie Stackhouse -sarjan kolmas osa loppui mielestäni oudosti ja vähän töksähtäen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi 2001, suomentanut Jaana Kapari

Olen Pottereiden suhteen tällainen ns. myöhäisherännäinen eli vasta näin 30 ikävuoden kynnyksellä aloitin sarjan lukemisen. (Joskus supersuosittu sarja saa minussa aikaan vastareaktion, jolloin ei huvitakaan tutustua siihen.) Olen tykännyt kovasti Pottereista tähän asti ja mielestäni ne sopivat aikuisellekin lukijalle. Tämä sarjan neljäs kirja Liekehtivä pikari oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kohdalla ajattelin, että vähempikin sivumäärä olisi riittänyt ja paljon olisi voitu jättää pois tarinan siitä pahemmin kärsimättä. Potter-kirjojen (kuten tämänkin osan) vahvuutena on kuitenkin hyvä tarina, hullunkuriset otukset, huumori, jännitys ja koko se kiehtova taikamaailma.

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

"Puolenpäivän aikaan näin ensimmäisiä elämän merkkejä lähes vuorokauteen. Tai en ollut varma olivatko ne eläviä olentoja. Liikettä joka tapauksessa. Katua pitkin lensi parvi omituisia sähikäisiä, kuin isokokoisia tähtisateita, joita lapset jouluna polttelevat. Ne katosivat sisään yhdestä porraskäytävästä, jonka ovi oli auki. Hetken päästä kuului outo rysäys, talo tärähti, ja sitten oli taas hiljaista. Sähikäiset tulivat näkyviin ja jatkoivat lentoaan pitkin katua ja häipyivät nurkan taakse." (s. 93)


Oja, Heikki: Jäinen lohikäärme. Tampereen Science Fiction Seura 2001. 161 s. ISBN 952-5211-06-1.

Olen yleensä allerginen novellikokoelmille. Juuri kun pääsee tarinaan sisään, se jo loppuu. Jokin sai minut kuitenkin tarttumaan tähän kirjaan kirjaston hyllyssä ja kirjan alkujohdanto herätti välittömästi kiinnostukseni. Selvisi nimittäin, että itsellenikin tähtitieteen tietokirjoista tuttu tähtitieteen dosentti Heikki Oja on kirjoittanut 80-luvulla science fiction -tarinoita salanimillä Matias Ranta ja Matilda Ranta. Salanimillään hän on ottanut menestyksekkäästi osaa eri tieteisnovellikilpailuihin ja hänen tarinoitaan on julkaistu mm. Portti-lehdessä.

Jäinen lohikäärme -novellikokoelma yllätti minut positiivisesti. Sen 12 tarinaa vaihtelevat aihepiireiltään ja tyyleiltään laidasta laitaan, vaikka kirjailijan ääni onkin tunnistettavissa niistä jokaisesta. Matilda Rannan nimellä  julkaistut tarinat ovat romanttisempia ja hempeämpiä, kun taas Matias Rannan tyyli on tieteellisempää ja teknisempää. Joukossa on myös ennen julkaisemattomia tarinoita. Ehdoton suosikkini oli Tulppaanikukkula, josta yllä oleva lukunäyte myös on. Se oli pisin, jännittävin ja mielenkiintoisin tarina, joka kertoi avaruusolioiden invaasiosta Helsinkiin.

Muissa tarinoissa mm. leikitellään telepatialla, aikamatkustuksella ja muumion henkiin herättämisellä. On todettava myös, että viimeinen tarina Vankila oli mielestäni mukavan yllättävä. Kahdentoista novellin joukkoon mahtui myös kolme pahaa pettymystä, mutta ei kai voi olettaa, että 12 novellin kokoelmassa kaikki olisivat minun makuuni. Jokaista novellia edelsi muuten myös pieni esittelyteksti, mikä auttoi orientoitumaan aina uuteen tarinaan.

Tässä vielä lista kirjan novelleista:

Maailmanrekisteri
Jäinen vaeltaja (Ursan novellikilpailun voittaja)
Pääjohtaja
Syrjäinen maailma (Tampereen Science Fiction -seuran kirjoituskilpailun jaettu kolmas sija)
Ran palvelija (Tampereen SF-seuran novellikilpailusta kunniamaininta)
Mies tulevaisuudesta
Lumiyö
Tulppaanikukkula (Suomen Tieteiskirjoittajien novellikilpailussa 9 palkitun joukkoon)
Jäinen kohtaus
Yksin
Universaalinen rakkaus
Vankila

Suositten Jäistä lohikäärmettä ainakin scifi-intoilijoille, vaikka mitään huippuscifiä se ei mielestäni edustakaan. Novellijoukossa on kuitenkin muutama karkki, joiden ansiosta lukukokemus jäi ehdottomasti onnistuneeksi!

Lisätietoa: Heikki Oja wikipediassa, kirja-arvostelu Turun sanomissa ja Helsingin Sanomissa

Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli - Langennut enkeli 1

  "Hän laittoi bilsan kirjan pöydälle ja liukui Veen entiselle paikalle.
   Hymyilin. "Moi. Minä olen Nora."
   Hänen mustien silmiensä katse pyyhkäisi minua, ja hänen suupielensä 
kohosivat ylöspäin. Sydämeni jätti lyönnin väliin, ja sen aikana synkeä pi-
meys tuntui liukuvan kuin varjo ylleni. Tunne katosi hetkessä, mutta tuijo-
tin poikaa edelleen. Hänen hymynsä ei ollut ystävällinen. Se enteili harmia. 
Lupasi harmia." (s. 16)

Fitzpatrick, Becca: Langennut enkeli. WSOY 2011. Alkuperäinen teos: Hush, Hush (2009). Suomennos Pirjo Ruti. 298 s. ISBN 978-951-0-37899-1.

Myönnän, pidän kovasti fantasiasta (ja kaikesta yliluonnollisesta) ja jos mukana on vielä vähän romantiikkaakin, on kiinnostukseni taattua. Vallinneen vampyyribuumin jälkeen oli piristävää tarttua tähän Becca Fitzpatrickin kirjaan, jonka aihe langenneesta enkelistä tuntui eksoottiselta ja virkistävän uudelta.

Nuori rakkaudessa kokematon lukiolaistyttö Nora saa uudeksi biologian parikseen tumman ja salaperäisen Patchin, joka suorastaan hohkaa vaaraa. (Kuulostaako tutulta? Tarinan alun selkeä yhteneväisyys Meyerin Twilightin kanssa häiritsi minua alussa suunnattomasti, mutta pian Langennut enkeli vei minut täysillä mukanaan omaan maailmaansa.) Patchin ilmestyttyä kuvioihin alkaa Noran elämässä tapahtumaan outoja asioita ja lopulta hän huomaa olevansa hengenvaarallisten tapahtumien keskipisteessä... 

Langennut enkeli saa minulta sekä ruusuja että risuja. Tarina on mielenkiintoinen, jännittävä ja asetelmaltaan kutkuttava. Patchin hahmossa on oikeasti vaaran tuntua, mikä lisäsi kirjan intensiteettiä ja aiheutti kirjan ahmimisen vauhdilla alusta loppuun. Sen sijaan minua häiritsi henkilöhahmojen jonkinlainen irtonaisuus tai pinnallisuus ja se, että jopa päähenkilö jäi hieman etäiseksi. Myös Noran tunteiden herääminen Patchia kohtaan tapahtui vähän töksähtäen.

Kaiken kaikkiaan Langennut enkeli oli kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen ja jään mielenkiinnolla odottelemaan trilogian kahden seuraavan osan suomennoksia. Tosin mielestäni tämä teos olisi toiminut vallan mainiosti yksinkin, eikä jatkolle sinänsä olisi ollut tarvetta.

Kiinnitän usein huomiota lukemieni kirjojen kansiin ja nimiin, joten pakko tehdä muutama huomio tämänkin kirjan osalta. Kansi (James Porton käsialaa) on mielestäni todella onnistunut, makea ja vangitseva. Teoksen alkuperäinen nimi Hush, Hush (suomeksi hys hys) ei taas auennut minulle ollenkaan. Nimi kuulostaa kyllä kivalta, mutta miten se liittyy tarinaan? (Saa kommentoida! :)

Lisätietoa: Langennut enkeli WSOY:n sivuilla ja kirjailijasta Wikipediassa ja kirjailijan kotisivuilla

Ally Condie: Tarkoitettu - Tarkoitettu-trilogia 1

"Lajitellessani ehdin ajatella vain sitä, mitä edessäni tapahtuu. Omassa pienessä harmaassa tilassani en ajattele Xanderia. En kaipaa vihreän puvun tuntua ihollani enkä suklaakakun makua kielelläni. En ajattele isoisää, joka syö viimeisen ateriansa huomenna lähtöjuhlassaan. En ajattele kesäkuista lumisadetta enkä muita asioita, jotka ovat mahdottomia mutta jostain syystä silti olemassa. En kuvittele auringon häikäisyä enkä kuun viileyttä enkä meidän pihamme vaahteran muuttumista kultaiseksi, vihreäksi, punaiseksi. Kaikkea sitä ja kaikkea muutakin ajattelen myöhemmin. Mutta en silloin, kun lajittelen.

Lajittelen ja lajittelen, kunnes lajiteltava tieto loppuu. Ruutu on tyhjä. Minä tein sen tyhjäksi." (s. 32)

Condie, Ally: Tarkoitettu. Tammi 2011. Alkuperäinen teos: Matched (2010). Suomennos Kaisa Kattelus. 326 s. ISBN 978-951-31-5810-1.

Ally Condie oli minulle kirjailijana täysin uusi tuttavuus ja bongasin hänen Tarkoitettu-teoksensa (joka on tulevan trilogian aloitusosa) jonkin kirjakaupan uutuuskirjaesittelyistä. Kuvaus kielletystä rakkaudesta tulevaisuuden maailmassa vain kolahti, joten oli pakko ottaa kirja kesän lukulistalle. Ja onneksi otin!

Tarkoitettu sijoittuu siis tulevaisuuteen ja sitä voidaan pitää dystopiana (miksei joku voisi nähdä sen myös utopiana), kuvauksena maailmasta, jossa niin kutsuttu Yhteiskunta valvoo ja määrää kaikesta kansalaisten elämässä. Kaikki mahdollinen on säännösteltyä ja päätetty puolestasi (helppoa siis!): lisääntyminen ja kumppanin valinta, syöminen, pukeutuminen, ajankäyttö... ja mikä ihmeellisintä kaikki tuntuvat sopeutuneen asiaan mukisematta, sillä "Yhteiskunta ei tee virheitä".

Cassia on 17-vuotias nuori nainen, joka on juuri saanut ilokseen tietää parhaan ystävänsä olevan hänen tuleva puolisonsa. Mutta sitten Cassia näkee puolisostaan kertovissa tiedoissa väärän pojan kuvan. Herää epäilys, että onko hänelle sittenkin tarkoitettu toinen. Kun lisäksi Cassia saa isoisältään lahjaksi kielletyn runon, jota ei saisi enää olla olemassa, tulee hänen koko maailmankuvaansa särö ja hän alkaa ihmettelemään...

Tarkoitetussa on toisaalta hyvin perinteinen kielletyn rakkauden ja kolmiodraaman kuvio, mutta Tarkoitettu on myös paljon enemmän. Se on kuvaus yksilön henkisestä kasvusta, täydellisenä pidetyn auktoriteetin kyseenalaistamisesta ja oman tien löytämisestä.

Kirja ei ole pelkästään nuorten romantiikkaa, vaikka siinä onkin hyvin riipaisevan kaunis rakkaustarina, vaan siinä on myös syvällisempää (uskallan sanoa jopa filosofista) pohdintaa elämästä. Henkilöhahmot ovat aitoja, sympaattisia ja helposti samaistuttavia. Herkällä kuvauksellaan tämä kirja sai minut nyyhkimään monessa kohtaa. Tarina oli mielenkiintoisesti rakennettu ja sijoitus tulevaisuuteen ehdottomasti toimiva. Suosittelen!

Kannesta on vielä todettava, että se on minusta ihana ja kertoo kirjan sisällöstä paljon!

Lisätietoa: Tarkoitettu esiteltynä Tammen sivuilla ja kirjailijasta Wikipediassa

Eppu Nuotio: Musta - Pii Marin 1

"Hän sulki oven. Hansikaskäsi ei jättänyt sormenjälkiä. Hän vaelsi kiirehtimättä läpi talon keittiön ovelle. Tiesi olevansa siellä viimeistä kertaa. Painoi mieleensä näkymän olohuoneen ikkunasta. Suuret vanhat puut, nyt jo paljaina talvea odottamassa. Leikkimökin pihan perällä. Hänen kenkänsä jättivät verisen puumerkkinsä jokaiseen huoneeseen. Hän meni ulos, suunnisti autotallille. Sai automaattioven auki ensi yrittämällä. Vastikään hankitun perheauton takaa hän löysi etsimänsä. Kärcher, kuten useimmilla. Painepesurilla hän viimeistelisi tekonsa, pesisi kaiken pois. Ei jättäisi tahraakaan." (s. 8-9)

Nuotio, Eppu: Musta. Otava 2006. 268 s. ISBN 951-1-20963-9.

Olen lukenut ihan liian vähän suomalaisia dekkarikirjailijoita ja Eppu Nuotion nimi on pyörinyt aika ajoin mielessä. Kiinnostustani on lisännyt myös se, että Nuotio ohjasi aikoinaan koulumme musikaalin Kirkkonummella joskus 90-luvulla.

Musta kertoo tummahipiäisestä toimittajasta nimeltä Pii Marin, joka on 3 kk aikaisemmin aloittanut työt Yleisradion Lounais-Suomen paikallistoimituksessa, eikä ole vielä oikein kotiutunut uuteen kotikaupunkiinsa. Pian Pii saa muuta ajateltavaa, kun paikallinen raskaana ollut naispappi murhataan, eikä hän ole lopulta turvassa itsekään.

Musta oli erittäin positiivinen yllätys! Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirja tuntui todella ajankohtaiselta esimerkiksi siksi, että päähenkilönä oli musta suomalainen reipas nainen. Päähenkilöstä oli rakennettu todella kiinnostava persoona ja mikä parasta hänestä ei paljastettu heti kaikkea vaan lukija oppi uutta ihan kirjan loppuun saakka. Värittömiksi eivät jääneet myöskään kirjan sivuhenkilöt.

Annan Nuotiolle kiitosta kirjan lyhyen ytimekkäästä tyylistä. Lyhyehköjä lauseita oli helppo seurata (tuntui, ettei niihin oltu jätetty mitään ylimääräistä) ja myös luvut olivat kiitettävän lyhyitä, mikä auttoi kirjan lukemista useissa pikkuerissä, jos aikaa oli vain pieneen lukuhetkeen. Entisenä kirkkonummelaisena oli myös hauska löytää kirjasta viittauksia Kirkkonummeen.

Ainoan pienen miinuksen annan ärsyttävistä englanninkielisistä lausahduksista, joita oli tungettu sinne tänne ja vielä eri ihmisten sanomina. Yhden ihmisen sanomana asia olisi ollut luontevana osana henkilön persoonaa, mutta ei ole realistista, että useampi henkilö käyttäisi englanninkielisiä sanontoja noin paljon.

Kaiken kaikkiaan kirja oli oikein viihdyttävä ja haluan ehdottomasti lukea lisää Pii Marinin elämästä! Onneksi tälle kirjailijan esikoisjännärille onkin luvassa jatkoa vielä viiden kirjan verran.

Lisätietoa: Musta esiteltynä Adlibriksessä ja Eppu Nuotio Wikipediassa

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras - Kvanttivaras-trilogia 1

"Tänään vankilan seinät ovat lasia. Kaukana yläpuolella loistaa aurinko, joka on melkein aidon näköinen mutta jotenkin liian haalea. Ympärilläni levittäytyy miljoonittain lasiseinäisiä ja -lattiaisia sellejä, joiden rivit jatkuvat äärettömiin. Valo siivilöityy lasipintojen läpi ja kirjoo oman sellini lattian sateenkaaren väreillä. Muita sisustuselementtejä ei ole: selli on alastoman paljas, niin kuin minäkin. Ase minulla sentään on kädessäni." (s. 7-8)

Rajaniemi, Hannu: Kvanttivaras. Gummerus 2011. Alkuperäinen teos: The Quantum Thief (2010). Suomennos Antti Autio. 440 s. ISBN 978-951-20-8395-4.

Onpa ihanaa aloittaa kirja-arvostelut suomalaisella tieteiskirjallisuudella! Kuultuani tästä uudesta suomalaisen kirjoittajan scifi-romaanista kiinnostuin heti, etenkin kun kirjailija eli Hannu Rajaniemi on opiskellut Oulun yliopistossa matemaattista fysiikkaa ja on lisäksi toiminut Cryossa (Oulun yliopiston roolipelikerho).

Rajaniemi on aikaisemmin kirjoittanut englanniksi novelleja ja teos Kvanttivaras on hänen esikoisromaaninsa, joka mielenkiintoista kyllä ilmestyi alunperin englanninkielisenä (The Quantum Thief). Kirjan suomentamisesta ei kuitenkaan vastannut kirjailija itse vaan Antti Autio.

Kvanttivarkaan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden aurinkokuntaan, tarkemmin sanottuna Mars-planeetalle. Kirjan päähenkilö, mestarivaras Jean le Flambeur viruu dilemmavankilassa, josta hänet vapauttaa nainen nimeltä Mieli. Vapautuksella on kuitenkin hintansa: varkaan on hoidettava yksi keikka Mielen työnantajalle. Lisäksi varas haluaa selvittää kuka hän itse entisessä elämässään oli ja mitä teki.

Rajaniemi maalaa lukijalle erittäin mielenkiintoisen tulevaisuuden maailman. Hän on keksinyt kirjaan paljon kutkuttavia asioita, kuten liikkuvan kaupungin tai sen, että muistonsa voi halutessaan jakaa toiselle. Rahan tilalta Marsissa käytetään maksuvälineenä aikaa. Ja kun aika loppuu, tulee kuolema ja herääminen uuteen elämään niin kutsuttuna hiljaisena... 

Rajaniemi ei päästä lukijaansa kovin helpolla. Ensiksikin Kvanttivaras vilisee täynnä fysiikan termejä, jotka eivät välttämättä tavalliselle tallaajalle aukene. Toiseksi kirjassa on paljon myös hänen itse keksimiään termejä, joista vain osa selittyy tarinan myötä. Asia ärsytti minua aluksi, mutta lopulta oli vain hauskaa arvuutella ja päätellä asiayhteyksistä mistä oli kyse ja leikkiä ikäänkuin salapoliisia. :) Huomasin, että lukeminen vaati keskittymistä, eikä Kvanttivaras siksi soveltunut sänkylukemiseksi ennen nukahtamista.

Tarina oli taitavasti rakennettu viimeistä yksityiskohtaa myöten ja se piti otteessaan alusta loppuun asti. Yksi tarinan teemoista oli yksityisyys ja sen rajat, mikä herätti paljon ajatuksia ja tunteita lukiessa. Kun kerronnassa oli mukana myös huumoria ja lopussakin sopivasti yllätyksiä, pidin kovasti lukemastani! Lisäksi tarina jäi kutkuttavasti kesken eli jatkoa lienee luvassa. Ainakin kirjailija on tehnyt sopimuksen kolmesta kirjasta kustantajansa kanssa (HS).
Muokkausta: Google kertoikin, että toinen osa on todellakin tulossa. Kiva juttu! 

Lisätietoa: Kvanttivaras esiteltynä Gummeruksen sivuilla